Verkkoaidan sisällä istuu koira, jonka otsalla on syvät huolirypyt. Sille ei maistu ruoka, ei namit, ei makuluut. Vettäkin menee vain muutama lipaisu. Sitä ei kiinnosta pihassa hipsivä kissa ja lampaat ovat joutavia villakasoja, joita kohti ei viitsi edes nuuhkaista. Se innostuu ainoastaan autoista, jotka ajavat ohi tai pihaan ja pettyy niihin joka kerta. Mikään niistä ei ole oikea. Se odotettu.

Sille on tapahtunut liian paljon. Se on varronnut isäntäänsä kolme kuukautta. Viisi vuotta he olivat eläneet yhdessä, lenkkeilleet ja käyneet metsällä. Koira tietää, että isäntä ei ikinä sitä hylkäisi.

Kaksi viikkoa sitten tarhasta noudettiin vanha koira, sen elinikäinen kaveri. Eikä koskaan tuotu takaisin. Koira ulvoi ikävissään öisin kuin susi, mutta mistään ei vastattu. Se ei voinut käsittää, mitä oli tapahtunut.

Muutama päivä sitten kotipihaan kaartoi vieras auto. Koira talutettiin ulos tarhasta, mutta se ei päässytkään lenkille. Ihmiset, jotka olivat ruokkineet ja hoitaneet lempeästi näyttivät surullisilta ja pyyhkivät silmiään. Tuntemattomat ihmiset tulivat taputtelemaan ja silittämään.

Koira nostettiin sisään auton takaovesta ja suljettiin sinne. Ensimmäiset kilometrit se seurasi tarkasti ikkunasta minne ollaan matkalla. Osaisiko se vielä tästä takaisin kotiin? Mutta ajettiin aivan liian kauas.

Koira istuu nyt vieraassa tarhassa ja ikävöi. Liikunta auttaa onneksi ahdistukseen. Kun pääsee illalla pitkälle pyörälenkille (ja pyörän vieressä juoksemisen koira osaa hienosti), ei yöllä itketä oikein yhtään. Vaikka koppikin on vieras. Ja peti. Ja patja.

Luottamusta luodaan hitaasti ja varovasti. Jutellaan ja tutustutaan.

Ehkä jo huomenna maittaa ruoka. Ehkä jonain päivänä me olemme ne ihmiset, jotka saavat hännän vispaamaan iloisesti.