Avoin yliopisto/ Johdatus kirjoittamiseen / Kotitehtävä/ Riitta Mikkola
Salon Seudun Sanomat 28.11. 2034
80 vuotta huomenna Salon Kuusjoella
Tyttö, josta ei pitänyt tulla aikuista
- saatikka maatalon emäntää
Kaksi asiaa tehdään toimittajalle selväksi jo haastattelusta sovittaessa: päivänsankari ei halua teitittelyä, eikä puhuttelua sukunimellä.Virallisuus jää siis ulkopuolelle toimittajan astuessa sisään Riitan värikkääseen kotiin.
- En osais kuvitella asuvani valkosessa, mustakattosessa talossa, mikä olis sisustettu ummehtuneella ruskeella. Semmonen beessi tappaa ihan luovuuden ihmisestä. Sinistä täytyy olla ja roosaa.
Koskelaiseen pienviljelijäperheeeseen syntyi 80 vuotta sitten tyttö, joka ei kertomansa mukaan uskonut koskaan elävänsä aikuiseksi. Koulun ainekirjoitusaihe ”Mitä minusta tulee isona” tuntuikin hänestä ihan turhalta. Tytön alati kipeää vatsaa tutkinut kunnanlääkäri ei sentään ollut yhtä pessimistinen. – Mut se sanoi, ettei maatalon emäntää koskaan tule, kun on kuningattaren luonne, muistelee päivänsankari.
Vaan toisin kävi
- Sitten vaan heräsin aikuisuuteen. Ja sikakarsinasta vielä!
Niissä hommissa Riitalla sitten menikin lähes 30 vuotta. Aviomiehensä kanssa hän kasvatti jalostuseläimiä ja teki kauppaa kaukaisia ulkomaita myöten.
– Siinä sitä sai vähän kansainvälisyyskasvatusta, kun keitti kahvit kanadalaisille ja teet taiwanilaisille. Kaikkea, mitä meiän vieraskirjassa lukee, ei vieläkään ole suomennettu. Malesiasta taisivat olla kaukaisimmat asiakkaat.
Helppoa ei elämä 80 vuoden aikana aina ole ollut. Kohdalle on osunut myös onnettomuuksia ja järkyttäviä tapahtumia. – Muutaman kerran on maailman seinät kaatuneet niskaan rytinällä ja elämä mennyt niinku uusiksi. Vaan aina sieltä on ylös kömmitty.
Seitsenpäisen sisarussarjan kuopuksena varttunut kertoo iloisena, että viisi hänen sisaruksistaan on vielä elossa. – Ollaan pitkäikäistä sukua. Eihän niillä kellään vielä ole satastakaan mittarissa. Ja jos se nuorimmaisen kohtalona on, että sisaruksensa hautaan saattaa, niin sitten saatetaan. Tämmöistä se on, että eletään ja kuollaan, luonnon kiertokulku.Tänne kukaan jää.
Sukupolvien ketju
Omia lapsia ei Riitalla ole, eikä hän niitä ole osannut kaivatakaan. Mahdollinen laitokseen joutuminen ja yksinäisyys vähän pelottavat. –Diilejä pitää tehdä. Annoin kerran kauan sitten vanhan Irwin-kasettini sitä fanittavalle sukulaispojalle sillä ehdolla, että se tulee mua yhden kerran vanhainkotiin kattomaan. Nyt se on niin salskea sotaherra, että kyllä mummelit kadehtivat, kun sen vieraakseni saan, hykertelee Riitta. – Enkä kerro, että sen olen Irwinillä lahjonut!
Suvun nuoremman polven elämää pirteä vanhus seuraa muutenkin. – Ylpeä minä olen niistä jokaisesta. Siitä miten ovat kouluttautuneet ja ottaneet maailman haltuunsa. Oma sukupolveni oli vielä vähän mettäläisiä.
-Sitä minä niille olen koettanut opettaa, että vähän säilyttäisivät lasta ittessään. Leikkiä ja hullutella saa, ei tätä elämää kannata niin vakavasti ottaa. Vaikka oppimista siinä on mullakin ollut, Riitta tunnustaa.
- Oma ihanteeni ihmisenä ja naisena mulla oli Wilma-täti. Sillä oli sellainen komiikan taju, ettei kellään. Oli Wilman kans missä pinteessä hyvänsä, niin naurua riitti aina. Ajattelin, et noin kun osais vanheta, niin hyvä olis.
Yksinäinen on voimakas
Riitta on eläessään viettänyt paljon aikaa yksin. Maatalossa oli kummallakin omat työnsä ja tehtävänsä. – Ja isännällä on aina ollut omat skenaarionsa, joita se on toteuttanu. Siitä paljon ole seuraa ollut.
Harrastuksena ollut kirjoittaminen on myös enimmäkseen yksinäistä puurtamista. Pöytälaatikkoon kirjoittamisen Riitta kertoo lopettaneensa jo ajat sitten. Hänen mielestään tekstit pitää tuoda julkisuuteen tai heittää roskakoriin. Yhteistyökumppaneina on mm. lausujia, säveltäjiä ja muita kirjoittajia. – Olen tutustunu hyviin tyyppeihin, siitä olen onnellinen.
- Mut siihen tulokseen olen tullu, ettei ihminen suurta hovia ympärilleen tarvittekaan. Jokukin täyspäinen kaveri kun on, niin sitä pärjää hullussakin maailmassa, Riitta pohdiskelee.
Kysymykseen, juhliiko hän huomenna, ei päivänsankari pitkään vastausta pohdi.
– Totta hitossa juhlin. Arkea kyl elämässä riittää, mut juhlaa pitää itse tehdä. Minä nostan viinitölkit pöytään ja laitan Uriah Heepiä levylautaselle, tulkoot ketkä ei bileitä pelkää!
Kommentit