Kun vetää jalkaansa ruususukkikset, maailma muuttuu paremmaksi paikaksi kuin aamulla paikallislehden tekstaripalstaa lukiessa olisi voinut kuvitella.
 
Parkkeeraan autoni Tyksin pysäköintipaikalle haalariasuisia rakennusmiehiä väistellen. Ruutuun päästyäni alan tähyillä ympärilleni, mistä päin löytäisin lippuautomaatin. Luokseni kiirehtii mies käsi ojossa ja kysyy kelpaisiko lippu. Siinä on aikaa jäljellä melkein kolme varttia. Tiedän kuitenkin viipyväni kauemmin, joten joudun kieltäytymään tarjouksesta ja lunastamaan oman läpyskän. Kiittelen kuitenkin kovasti ja hymyilen kuin Hangon keksi.
 
Syöpäpoliklinikan odotustilassa vallitsee vaitelias ja jännittynyt tunnelma. Sen ilmapiirin ymmärtää jokainen, joka syystä on siellä istunut. Lääkärit kutsuvat potilaita sisälle harvakseltaan, ja ulostulevien kasvoilta voi lukea, millaisia uutiset ovat olleet. Hillitty, vanhempi naishenkilö tuulettaa tullessaan. – Jesss! Sovittelee sitten huopabaskerin hiuksilleen ja astelee arvokkaasti käytävää pitkin pois.
Vilkuilen seinäkelloa ja vaihdan jalkaa toisen päälle. Kämmenet hikoavat. Nyt tulevat ulos noin ikäiseni ja toinen vanhempi nainen. Äiti ja tytär ehkä. Hekin näyttävät helpottuneilta.
Nuorempi pysähtyy kohdalleni ja huokaisee: - Voi miten kauniit sukat!
 En ala perisuomalaiseen tapaan vähätellä asusteitani, vaan kiitän säteillen. Minullahan ON kauniit sukat. 
 
.