Äitit on siit ihmeellissii ihmisii,

et ne ei ikän kuale.

Viäl ku mei kannetaan seppelei haural

 äiti kurkkaa jostain pilven ravost ja sannoo,

et koittakas ny olla ihmisiks.

 

Ussein äiti kyssyy onks pojil joku keittäny perunii.

Äitit kun ain luulee, et heitin poikas on nälkäsii.

 

Ja es sunkaan sää noin lyhkäst hamet meina päälles laittaa?

 

Ei meitil oikeastas ol tääl mittään suurempaa hättää,

kun on joku kuka kattoo vähä meitin perrään

ja rukoileekin meitin pualestamme.

Eikä äitikä jouru ennää meitin tähtemme häppeemään silmii päästäs;

mää uskon et äiteitten taivaas on turhat häpjät unhotettu.

 

Mei voiraan kaikes rauhas ehtopimjäl katella tähtikirkkaal taivaal

ja sannoo et niin äiti ja juu äiti.

Ja sit tehrä juur niinku itte lystätään.

Totella ei meitin ennää tartte.

 

 

                                                             Riitta Mikkola 2005