Meiän isäntä on ny ihan järkyttyny. Juur viime viikol hän oli nähny Marin ja hei oli puhunee tulevaisuurest. Hän oli sanonu Maril, et ruppe sää vaan, ei niist vanhoist äijist mihinkään ole. Mari oli niin lämpimästäs kiittäny kannatuksest ja isäntä oli luullu, et asja on sil sovittu.
 
Myähään eilen ehtool mää sit joutusin purottamaan pommin hänen niskaas. Kerroin lukeneeni nettiuutisist, et Mari onki nyt sit kiältäytyny. Ei otakka hommaa, ei vaikka mikä olis. – TÄH, sanos isäntä ja viäl uurestas täh ja kui? – Mist mää tiätäisin, mää sanosin, mut sillai siäl sanottiin, jos ei se ny mikkään aprillipila ol. Se tän tilanteen vois viäl pelastaa.
 
Siit paikast lähti isäntä nettiin, ja viäl ku mää yritin jo nukkuu, kuulus siält ku Paavo puhus ja Mauri puhus ja tais puhuu Timoki. Ja aamul herätessäni mää kuulin et äänes oli Mari itte. Tuleeks täst ny loppuu ollenkaan, mää ajattelin.
 
Ku isäntä kymmenen aika tuli juamaan aamupäiväteetä, mää vihjasin, et hänen aamunen tuarepuuroski näkkyy viäl olevan syämättä. Joskus aamuseittämält hän oli jättäny sen tekeymään tohon keittiön pöyrän syrjäl. Se tahtoo unhottuu sihen ain ku hän on kovin kiirunen tai pois tolaltas niinku nyt. – Jaa juu, hän sanos ja lusikoitti puuros hätäsestäs ennenku siirtys teehen. Samal hän siin hiljasuuren vallites luki päivän lehren.
 
Kumminkin mää varovastas uskalsin kysyy yhtä juttuu. Et ku tosa tiskipöyräl on helmikuun lopust asti ollu likkoomas (hän jättää miäliis tiskit ain likkoomaan) tommonen muavinen konjakkitaskumatti, misä hän on kuljettanu kahvemaitoo eväsrepus. Nii et mahtaiskos sen maitosen veten voira tyhjentää viämäriin ja heittää ton potun roskiin, ottaisit sit syksyl uuren käyttöön. Toi voi jo haistakki, ku korkin aukasee.
 
- En tiä vaan, vastas isäntä ja häipys tyähuaneesees. Mää ymmärsin, et mun täytyy ny ihan yksinäni tää ratkasu tehrä. Ei hän pysty tosa tilas tämmösii tärkkiöi asjoi päättämään. Antaa hänen ny keskittyy hommiis vaan. Tyä on parast lääket.