(Tämän vihreitä käppyräkurkkuja kuvaavan kuvion vohkin Gudrun Sjöden-muistikirjan kannesta.)

Päätin tänään kirjoittaa ainoastaan pitkiä virkkeitä, koska yleensä harrastan niin lyhyitä, että niistä useinkin saattaa jäädä puuttumaan jokin oleellinen lauseenjäsen, kuten vaikkapa verbin finiittimuoto tai jossain äärimmäisessä tapauksessa jopa subjekti, jonka puuttuminen voi joitakin lukijoita tavattomasti ärsyttää, vaikka se mitenkään ei ole perimmäinen tarkoitukseni.
 
En ymmärrä hömpäsen pöläystä lasten kasvatuksesta, eikä minun onneksi tarvitsekaan koska en ole hankkinut lapsia, enkä näinollen myöskään (luojan kiitos) koskaan saanut lastenlapsia, mitä pidän pelkästään positiivisena asiana, koska laiskan luonteenlaatuni tuntien tiedän, etten mitenkään jaksaisi paimentaa heitä viikonloppuisin, saatikka leipoa hiekkakakkuja tai suorittaa jotain muuta siihen verrattavaa, perin turhauttavaa tointa.
 
Joskus kuitenkin jään mielessäni ihmettelemään mitä ovat ne metodit, joiden mukaan vanhemmiksi syystä tai toisesta ryhtyneet ihmiset kasvattavat tätä jälkikasvuaan, joista he luulemani mukaan useimmissa tapauksissa toivovat varttuvan edes jotenkuten tasapainoisia yhteiskuntakelpoisia kansalaisia kannattelemaan harteillaan tämän maailman systeemejä yhä epävarmemmassa tulevaisuudessa.
 
Seisoin tässä taannoin torilla ja juuri siinä kojulla, josta myydään muun muassa halpaan hintaan noin peukalon paksuisia käppyräkurkkuja, jotka käsittääkseni ovat aivan tavallisia kurkkuparkoja, jotka tarhuri on raa’asti repinyt irti varsistaan nähtyään, ettei niistä milloinkaan kehity direktiivit täyttäviä, suoria, virheettömiä ykkösluokan tuotteita, joita kauppa ja jotkut ymmärtämättömät asiakkaatkin vaativat.
 
Tämän kyseisen kurkkulaatikon äärellä olivat nuori nainen ja ehkä noin viisivuotias poika, joka seurasi vierestä miten nainen – luultavasti hänen äitinsä – valikoi laatikosta kurkkuja, jokaista niistä erikseen kädessään käännellen ja punniten, josta päättelin hänen olevan vielä paljon Euroopan Unioniakin krantumpi tai sitten suunnittelevan jotain hienoa kattausta, johon sopisivat vain tarkasti tietyn malliset yksilöt.
 
Äkkiä poika nappasi laatikosta käteensä käteensä kaikista käppyräisimmän kurkun ja esitteli sen riemastuneena äidilleen hihkaisten: ”Kato lenkkimakkara!”, jolloin äiti nopeasti tarttui kurkkuun päättäväisellä otteella ja palautti sen laatikkoon tokaisten lyhyesti: ”Ei, tätä me emme ota!”, ja poika jäi osaansa alistuneen näköisenä katselemaan miten äiti jatkoi ilmeisen asiantuntevasti ja tehokkaasti kurkkujen keruuta pussiinsa.    
 
Ymmärrän kyllä ettei tässä mitään rikosta tapahtunut, ja että paljon traumaattisempiakin välikohtauksia sattuu, kun vanhemmat – ihmisiä vain hekin – kiireisinä, väsyneinä, nälkäisinä, sairaina, seksin tai romantiikan puutteessa ja jopa hermoromahduksen, avioeron tai konkurssin partaalla ollen höljäävät lapsukaisiaan tässä matoisessa maailmassa ja niin kuin kyseenäolevassa tapauksessa vielä paahteisen torin tungoksessa.
 
Mietin kuitenkin yhä olisiko siitä jotain pahaa seurannut, jos tämä miehen alku olisi saanut käppyräkurkkunsa ja kantanut sen ylpeänä kotiinsa näyttääkseen sen isälleen, joka ehkä kaukokatseisena kasvattajana olisi ylpeästi tokaissut, että hänelläpä onkin melkoisen ainutlaatuinen ja taitava poika, kun tuollaisia kurkkuja noin vain tavallisena lauantaipäivänä löytää torilta?
 
Ja poika olisi hymyilevänä ja tyytyväisenä syödä nakertanut tämän aarteensa ja oppinut samalla sisällyttämään ruokavalioonsa vihreitä vihanneksia edistämään terveyttään, saanut samalla runsaasti vitamiineja ja myöskin niin elintärkeää vettä, mikä on varteenotettava etu, kun ottaa huomioon tämän perkeleellisen helteen, joka armaassa isänmaassamme tälläkin hetkellä vallitsee.
 
Jos te tiedätte, paremmin kuin minä, miksi lenkkimakkaran muotoisen kurkun suominen sitä halajavalle lapselle on vahingollista ja vältettävää, niin kertokaa se nyt ihmeessä minulle, että pääsen eroon tämän tapauksen häiritsevästä muistosta ja voin taas keskittyä pohtimaan tärkeämpiä asioita oman itseni kehittämiseksi ja koko maailmankaikkeuden parahultaiseksi parhaaksi.
 
Huoh.
 
.