Ensin katosi kuistilta villasukka. Punaraitainen käsinkudottu, hapsulangalla koristeltu varrensuu. Pariton jäi siihen orpona lojumaan syyspäiviin ja –öihin. Parittomalle sukalle ei oikein osaa antaa arvoa, vaikka missään ei ole määrätty etteivät sukat saisi olla eriparia.
Ketunpojan piikkiin laitoimme tuon katoamistapauksen. Se on kesän aikana monesti hipsinyt pihaamme uteliaana. Kun isäntä asensi riistakameraa metsälatoon selvittääkseen kaikki hiekassa olevat käpälänjäljet, seurasi tuo veijari sitäkin puuhaa ihan selän takaa.
 
Eräänä yönä oli kuistin lattialta pudonnut lasinen kynttilälyhty ja hajonnut kiviportaalle sen sadoiksi sirpaleiksi. Lyhdyt ovat olleet siinä valmiudessa, koska sytytän ne pakkasöinä krassin ympärille lämpöä tuottamaan. Väitin ensin isännän potkaisseen lyhdyn alas kumisaappaallaan, mutta ei sellaista tunnustanut. Ketun niskoille vieritettiin sekin syy.
 
Myöhään eilisiltana istuin hanttimiehen paikalla, kun viljakuormaa laskettiin vaihtolavalla metsälatoon sateelta suojaan. Kysyin isännältä näkeekö hän auton valoissa saman ihmeen kuin minä: parrun päällä ladon nurkassa istuu nukke! Isännän mielestä ei asiassa ollut mitään outoa; itse hän oli nuken siihen nostanut, kun oli huomannut sen pihalla tai jossain. Kuka sellaisia niin tarkkaan muistaa. Minua kyllä ihmetytti. Lähimpiin taloihin on kilometrikaupalla matkaa.Tosin silläkin tontilla on ollut asumus ja siinä on vielä puoli vuosisataa sitten asuttu. Selitys oli, että kettu on sen luolaa kaivaessaan löytänyt. Tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi. Odotan jatkoa. 
 
.