Mitäkö minä täällä yösydämellä huhuilen? Poroa kutsun. Poisjuossutta, karannutta, riimusta itsensä irti kiskaissutta. Sarvetonta, vaaleaa hirvasporoa. Pitäisi liikkua näissä maisemissa. Jättää jälkeensä laahaavan narun jäljen. Kesy ja kiltti, mutta nyt pelästyksissään ja säikky. Voi maanitella kauraämpärin kanssa ja kokeilla yllä olevaa kutsuhuutoa, jonka eläin on synnyinseudullaan oppinut. Mitä tuo naapuskoitaa tarkoittaa, ei ole aavistustakaan. Mahtaisiko tietää itse Google-kääntäjäkään?

Minua säälittää nämä etelään harraste-eläimiksi raahatut eläimet. Eikö se riitä, että on kissa ja koira? Ja hevonen, poni, lehmä, sika, lammas, ankka, kana ja kani. Yksinäisiä ja turhautuneita nekin kaikki tyynni.

Ei, poro pitää olla. Se on hienoa omistaa poro, kun sellaista ei ihan jokaisella olekaan. Nauttiiko poro olostaan? Sillä ei niin väliä, kunhan sellaisen vaan itse saa omistaa. Saa, jos ei se karkaa heti esittelyssä metsän pimentoon. Pakoilee siellä ilveksiä, koko tätä outoa elämää ja etsijöitäänkin. Poroparka.

Syvimmän porosäälin minussa on aikaansaanut se sarvipää, jota Joulupukki eräänä joulunseutuna talutti edestakaisin jalkakäytävällä paikallisen Citymarketin edessä. Väsyneesti kopsuivat sorkat katukivetykseen ja silmissä kuvastui oman lauman ikävä. Ajattelin silloin, että eikö nykyajan lapsosillekin riittäisi, että Joulupukin porot olisivat jossain kaukana Korvatunturilla ja sieltä vain jouluyönä tänne hetkeksi kirmaisivat. Uskon, että riittäisi. Mutta kaupalle ei.

Missä ne nyt ovat Oikeutta Eläimille–ihmisetkin, kun niitä todesta tarvittaisiin? Touhkaavat jostain vegaanihaasteestaan vaan, eivätkä auta miestä mäessä (Auta miestä mäessä, älä mäen alla, suom. sananlasku). Mitään apua koskaan ole niistäkään.

NAAPUSKOITAAA, NAAPUUUSKOOOOITAA!