Perjantaina tämä jo tapahtui. Soitin työterveyshuoltoon, koska minulla oli oikein kahta asiaa. Kela pyyteli taas uusia suunnitelmia olkapääni suhteen, ja korvakäytävätulehdus teki uhkaavasti tuloaan. Puhelimeen vastasi joku vastaanottohenkilö, jonka nimi ehkä oli mmphn, muuta en ainakaan saanut selvää. Hän kuunteli ongelmani ja totesi, että nih. Sitten hän mumisi jotain, ettei lääkäriaikoja taida olla. Siis minä pyysin aikaa kesäkuun loppuun mennessä! Jonotus omalääkärille on yli puolentoista kuukauden mittainen, miten siinä tämä hoitovastuu toteutuu?
 
Sain kuitenkin ajan toiselta lääkäriltä. Tämä toinen asia täytyi vielä saada perille. Kysyin ehtisikö joku kirjoittaa tippareseptin. Mmphn vaikutti kovin vastentahtoiselta. Ehkä. Jospa hän sitten. Soittopyynnön vaikka. Mihin numeroon? Nih. Ajattelin, että jos asia jää tämän henkilön huoleksi, korvani ehtii muurautua umpeen ennen avuntuloa.
 
Vaan annas olla. Noin tunnin kuluttua kännykkäni soi. Iloinen, reipas naisääni oli palveluksessani! Miten hän voisi auttaa? Kiireettä hän selosti lääkkeen vahvat puolet, mutta pyysi että ottaisin ajoissa yhteyttä jos paranemista ei tapahtuisi. Mitä apteekkia käytät? Soitan sinne välittömästi. Oikein mukavaa viikonloppua sinulle! Minä toivottelin sitä samaa aivan hämmentyneenä. Siunasin mielessäni jo sitäkin, että saamani aika oli tältä samalta lääkäriltä.
 
Tänään muuten paahteisella Tyksin parkkipaikalla tapahtui taas SE. Pysäköin autoani lopulta löytyneeseen – ja jopa varjoiseen - parkkiruutuun. Huomasin, että takanani seisoi mies.
Kuvittelin hänen olevan menossa viereiseen autoon ja odottavan vuoroaan. Ei, hän odottikin vain minun tulevan ulos, koska hänellä oli antaa minulle tiketti, jossa oli toista tuntia parkkiaikaa jäljellä!
 
Jotenkin minä pidän tästä. Suurista summista tässä ei ole kyse, mutta tämä osoittaa ihmisten jollain tavalla vielä pitävän yhtä. Edes siellä missä ollaan kohtalotovereita. Sairaita ehkä. Tai sairaiden omaisia. Helteen näännyttämiä ainakin.

.