Ajelin kotiinpäin kirkkokonsertista tyynin ja rauhallisin mielin. Hyräilin Jumalan kunniaa luonnossa ja Orjien kuoroa oopperasta Nabucco. Kuu pilkisteli pilvien lomasta, ja kaikki oli hyvin. Kurvasin Poloiseni autokatokseen, keräilin sieltä kampsuni ja ryhdyin lukitsemaan ovia.

Silloin tapahtui se arvaamaton. Avain kiertyi lukossa oudon pehmeästi. Keskuslukitus ei napsahtanut, sisävalo ei sammunut, eikä ajonestolaitteen punainen merkkivalo syttynytkään vilkkumaan.

Mitä hittoa?  (Tässä vaiheessa on kai kerrottava, että menetän malttini hetkessä tilanteissa, jossa joku konevehje ei toimi juuri niin kuin sen pitäisi.) Renksutin lukkoa siis päälle ja pois. Totesin, että ovi kyllä lukkiutuu, mutta muut kolme ovea eivät. Kiersin hanttimiehen puolelle ja kokeilin sieltä. Sama juttu. Takaovia en siis saanut lukkoon lainkaan. Ehdin jo ajatella alkavan viikon Salo- ja Turkureissujani. Missä välissä ehtisin autoni kanssa huoltoon? Kieltämättä ajattelin myös toivorikkaana sitä merkkikorjaamoni huoltopäällikköä, joka kerran tuli korjaamaan autoni kotiin lauantaipäivänä, vaikkei tätä kukaan usko. Ensin pitäisi sentään tutkia huoltokirjasta olisiko tässä jotain itse tehtävissä.

 

Sisävaloni jäädessä valaisemaan autotallia painelin sisälle. Potkaisin saapikkaat tuulikaapin nurkkaan ja  vaihdoin tossuihin ja arkitakkiin. Kiljuin puhelimessaan läträävälle aviomiehelle, että hän mielestäni voisi hetkeksi unohtaa ne he….in koko maakunnan ajokoirat ja keskittyä edes joskus oman kotinsa ongelmiin. Kuten nyt tähänkin. Puhelua kuitenkin jatkettiin (se toinenkin varmaan kuuli tilanteeni) kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

Mukaani anovalle koiralle tiuskaisin, etten nyt millään per…..lä pysty häntä tässä nyt mukaani ottamaan, on vähän muutakin tekemistä. Kuskoot vaikka housuihinsa minun puolestani.

 

Palasin siis ongelman äärelle. Se ei ollut korjaantunut itsestään. Avain kiertyi edelleen kuin pumpulissa, eivätkä muut ovet menneet lukkoon. Ties kuinka monennen kerran vedin siinä hämärässä oven auki.

Ja turvavyö oli siinä oven välissä! Roikkui oven raosta. Työnsin sen sisäpuolelle, löin oven kiinni ja kiersin avainta. Naps. Kaikki ovet lukossa. Sisävalo sammuksissa. Pieni punainen merkkivalo vilkutti iloisesti. Nou hätä.

 

Teimme koiran kanssa pissalenkin sulassa sovussa. Silloin en vielä tiennyt, että se myöhemmin illalla söisi pöydältä mustikkapiirakan. ”Mikään ei virkistä naisen sydäntä niin paljon kuin mieskuorolaulu:” Näin sanoi Mannisen Kirsti kerran. Suljen silmäni ja muistelen miten soi Agnus dei. Ehkä se vähän rauhoittaakin. 

 

.