Sain joskus vuosia sitten velipojalta ketoneilikan siemeniä, jotka hän oli kerännyt omalta pihaltaan. Muistan vielä, että ne olivat muovisessa filmirullakotelossa. Sanoin silloin, että pihani on kovin kuiva ja hiekkainen, mutta sain kuulla etteivät ne muuta tarvitsekaan. Sinne siis ripottelin pikkiriikkiset siemenet ja murehdin meneekö niiden keräämiseen käytetty vaiva vallan hukkaan. Ei mennyt. Seuraavana kesänä ei vielä näkynyt tulosta, mutta myöhemmin kyllä. Kukka lisääntyy ja leviää ja on pienuudessaan viehättävä kuin mikä.
Tänään sain idean. Olin miettinyt mitä veisin tuliaisiksi korjattuun ja ehostettuun maalaistaloon, kun siellä vietetään avoimia ovia. Minähän antaisin nyt hyvän kiertää ja keräisin siemeniä vuorostani! Onhan ketoneilikka perinteinen ja arvokas pihakukka. Näin digiaikana en löytänyt enää itseltäni filmirasiaa, mutta valitsin pienimmän Ahti-sillipurkin. En tiedä, olisiko siementen keruuseen jokin parempi konsti, mutta kehitin omani. Nyppäisin irti siemenkodan ja pyörittelin sitä ylösalaisin peukalon ja etusormen välissä purkin yläpuolella. Hyvällä tuurilla sieltä varisi viisi tai kymmenen siementä, monesti ei yhtäkään. Ihan turhaan jossain hengellisessä laulussa sanotaan, että kaikista siemenistä alla auringon sinapin siemen pienin, mutta rohkein on. Valhetta kaikki tyynni, kuten laulut yleensä.
Istuskelin siinä piharinteellä ja tappuroin pikkuhiljaa hiipuvalla innolla. Purkin pohjalle kertyi saalista kovin hitaasti ja siitäkin puolet roskia. Jossain vaiheessa heräsi jo mielessä kiusaus, että teenkin niittysiemenseosta. Muutama apilankukka ja ahdekaunokki olisi ns. satottanut työtäni aika tavalla. Pysyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa. Miten ihmeessä se velipoika ne siemenet oli saanut kokoon, ja oliko ne jotenkin vielä viskuroitu, kun niin puhtaitakin olivat? Vihjeenä voin sanoa, että jos kärsivällisyytenne ei riitä esim. tyrnin marjojen poimimiseen (missä sentään olen aika haka!), niin älkää ryhtykö keräämään ketoneilikan siemeniä. Lieneekö kulunut tuntiakaan, kun jääkaapissa odottava kylmä olut ja päivämääränsä ylittänyt einespitsa alkoivat kummasti kutsua.
Lapsuuden marjaretkillä meillä oli tapana kysyä toisiltamme, että joks sun on pohja peitos? Nyt täytyy tunnustaa, että ei ole. Vaan on tässä vielä muutama päivä aikaa. Eihän niitä nyt kaikkia tarvitse samana päivänä kerätä. Kai?
Juu, tiedetään! Tää sama kuva on ollut aiemminkin, mut tähänhän se KUULUU.
Kommentit