Oli yksi näistä kuumista ja tukalista öistä, joita nyt on riittänyt. Vietin sen merkillisessä rajatilassa. Tajuntani toinen puolisko seurasi katkeamatonta unien virtaa, kun taas toinen kieriskeli valveilla yrittäen epätoivoisesti saada unen päästä kiinni. Ei siis lainkaan mitenkään levollista tai voimaannuttavaa.
 
Olin lapsuuskotini matalassa tuvassa. Kaikki oli kuten silloin. Pöydän äärellä istuivat myös edesmennyt äitini, sekä kaksi muuta naista, joiden henkilöllisyys jäi minulle hiukan epäselväksi. Kyläläisiä he kuitenkin olivat. Kaikilla esiliinat yllä ja huivit päässä niin kuin asiaan kuului. Olin jostain käsittämättömästä syystä saanut tai ottanut tehtäväkseni opettaa heille lyriikan kirjoittamista. Olin sen seikan suhteen tosissani ja vakavissani.
 
Oppilaani väittivät, että nykyrunous on käsittämätöntä ja vailla mitään järkeä. Joku heistä jopa rustasi paperille esimerkkitekstin. Juuri tällaista se on, ei mitään tolkkua. Nappasin paperin käteeni ja luin (harmi, etten muista siitä sanaakaan). Samantien, hetkeäkään miettimättä esitin heille tekstistä hienon analyysin. Avasin runon sana sanalta. Selitin kaikki piilomerkitykset. Ratkoin kuin helpon sanaristikon. Huomaatteko nyt? Onhan tässä järki. Mutta naiset vain nauroivat ja tuhahtelivat. Minua ei ollenkaan ymmärretty.
 
Jossain vaiheessa huomasin jääneeni yksin. Kun katsoin ikkunasta, siellä ne kyykkivät pellolla. Maa oli mustalla mulloksella ja näytti ajetun perunavaoille. Mitään niissä ei vielä kasvanut. Jotakin paljon runousoppia tärkeämpää puuhaa siellä kuitenkin näytti olevan. Silloin muistin, että olin unohtanut jotain hyvin tärkeää; tämä minun olisi ehdottomasti pitänyt heille vielä opettaa.
 
-         Ja mitään ette sitten kirjoita, ellei teillä ole mitään kerrottavaa!
 
Hahmot pellolla pysyivät kumarassa, eikä huutooni mitenkään reagoitu. Ihan hätäännyin. Menin aivan ikkunan ääreen ja litistin nenäni lasiin; muistan jopa nähneeni vanhan ikkunalasin ”valumat”. (Miksi en avannut ikkunaa, sitä en tiedä). Huusin niin kovaa kuin vain ääntä sain kurkustani.
 
-         Sen tiedätte, että MITÄÄN ette kirjoita, ellei teillä ole mitään kerrottavaa!!
 
Tässä vaiheessa se tajuntani toinenkin puolikas heräsi unennäöstään ja olin hikisessä vuoteessani aivan kokonaisena. Oma huutoni kaikui vielä korvissani, mutta todellinen se ei varmaan ollut. Ainakin sängyn toisella laidalla nukuttiin sikeästi. Lopuksi yöksi minulla riittikin miettimistä. Mitäköhän tämä uni minulle oikein yritti sanoa?
 
.