Tässä Minttiksen pinkkiä yksipyöräistä ihaillessani ( http://www.jossain.vuodatus.net/blog/category/Yksipy%C3%B6r%C3%A4inen) olen mietiskellyt miten mainioita liikunnan harrastajia saattaa tulla meistäkin, joita koko kouluajan on liikuntatunneilla kyykytetty. Joka ainoa Neljän maalin peluu aloitettiin niin, että opettaja nimesi kaksi parhainta urheilijaa joukkueiden kapteeneiksi. He saivat sitten vuorotellen valita nenäänsä nyrpistellen meitä rupusakkia joukkueidensa jäseniksi. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että opettaja vielä nautti tilanteesta. Enkä koskaan muista itse päässeeni valitsijan asemaan.

Mikä hiton systeemi meissä on sisäänrakennettuna, vieläkö meissä yrittää lauma nokkimisjärjestyksellä päästä heikoimmista yksilöistään eroon?

Itse muistan järjestäneeni kauneuskilpailuja napeille. Luitte ihan oikein, napeille! Äidillä oli matala vanerinen laatikko, joka oli täynnä sekalaisia nappeja. Useimmat varmaan olivat peräisin vaatteista, jotka olivat päätyneet matonkuteiksi. Laatikkoa säilytettiin ompelukoneen reunalla ja sieltä aina etsittiin sopiva nappi tarpeeseen. Valitsin usein laatikosta mielestäni kauneimmat napit, alkueriin ehkä 10 kappaletta. Sitten alkoi tuomarointi ja raaka pudotuspeli, jossa napit saivat lähteä yksi kerrallaan.

Nykyäänhän tästä on tehty viihdettä, jota telkkarista katsovat ihan aikuiset(?) ihmiset. - Tuomaristo on tehnyt päätöksensä. - Astukaa eteenpäin. - Vain toinen teistä jatkaa ensi viikolla.....

Minun "Huippumalli haussa"-kilpailuni voitti useimmiten vaaleanpunainen, vähän kukkasen mallinen nappi. Mustat ja ruskeat napit pääsivät harvoin palkintosijoille olivat miten tyylikkäitä hyvänsä. Ja ihan oikeasti minun tuli surku sitä turkoosia rosoreunaista nappia, joka aina jäi toiseksi. Kun sekin sentään oli niin kaunis. 

Yksipyöräisestä lähti ja nappeihin päätyi yöllinen harhaileva ajatus. Tsemppiä harjoituksiin. Näytä niille Minttis!