Kun lasken aviisin kädestäni luettuani Jari Nenosen pakinan, huokaisen aina syvään  huojennuksesta. Voin taas hetken olla varma, että tässä tolkuttomassa maailmassa on ainakin yksi ihminen vielä täysissä järjissään ja arvostelukykyisenä.

Jari Nenonen uskaltaa pilkata, rienata, irviä ja arvostella kaikkea ja kaikkia, jotka ovat sen ansainneet. Hän nauraa räkäistä naurua silloin, kun jokin soopa jälleen kerran uppoaa kansaan kuin häkä. ”Media tööttäsi tavaraa pakinoitsijan käsiteltäväksi. Ette ehkä ymmärrä, mutta se on vamma, ei lahja, kun kaikesta näkee sen irvittävän puolen.”

Jari Nenonen on myös se kirkas lapsenääni, joka kadun varrella hurraavan kansanjoukon seasta ilmoittaa, että keisarilla ei ole vaatteita ensinkään!

Jos vierastaa politiikkaa, eikä uskalla tarttua pää-äänenkannattajaan, voi livahtaa takaoven kautta. Sieltä ei pelottava alkiolaisuus tartu sormiin yhtä hanakasti kuin etusivulta ja pääkirjoituksesta. Kun aloittaa lehdenluvun loppupäästä, löytää Jari Nenosen yhdellä arkailevalla lehden käännöllä. Tuon mersumiehen. Tosimiehen, joka pukeutuu pikkutakkiin, eikä shortsipöksyihin sorru. Miehen, joka tunnustaa kyynelehtivänsä liikennevaloissa, kun autoradiosta kajahtaa Minä tahtoisin isä jo kotiin Kääriäisen Jorkan tulkintana. Ihanan irvileuan. Rakkaan sukulaissieluni.

Minä en lähde kesken pois, jos Jari Nenonen saarnaa. Olen jo laittanut noottia, että Jari Nenonen pitää saada nettilehteen helposti jaettavaan muotoon. Tulen täyttämään somen Jari Nenosella, eikä kukaan voi enää häneltä välttyä.

Suomenmaan ilmiasu on ehkä hiukan vanhahtava, eikä taittokaan trendikkäin. Puolueen kannatusluvut romahtaisivat dramaattisesti, jos äänestäjien silmiin osuisi lehden Kansa kaskuaa -osasto; niin väkisin väännettyä huumoria tuskin mistään muualta löytyy. Haluaisin todella tietää missä on se kansa, jonka keskuudesta vitsit sinne on poimittu.

Mutta Jari Nenosta minä rakastan!