Ihminen on kuristanut kukkaniityt kapeille kaistaleille vauhdikkaiden teiden ja tehokkaiden peltojen väliin. Varmin tapa saada nenäänsä ketokukkien tuoksua on lähteä autoilemaan. Mesiangervot, keltamatarat ja puna-apilat loistavat parasta-aikaa täydessä kukassaan. Missä kukkaset, siellä myös perhoset. Ja niiden reitti kukasta kukkaan kulkee tien yli juuri auton korkeudella. Tänään kauppareissullani arvioin liiskanneeni ainakin parikymmentä perhosta, vaikka ajoin hiljaa ja kaiken aikaa noita silkkisiipiä varoen. Snif.
 
Pahin oli vähällä tapahtua vähän ennen kotipihaa, kun jarrutuksesta ja väistöstä huolimatta törmäsin västäräkin poikaseen. Siihen luultavasti vanhempiensa ainokaiseen, jota viime päivinä on vartioitu sellaisen varoitusäänen voimalla, että olen jo moittinut västiksiä aivan ylisuojeleviksi. Jokaista liikettäni oven ulkopuolella on säestänyt valtaisa vitkutus. Ja nytkö minä sen lahtasin?
 
Hyppäsin autosta tutkimaan tilanteen vakavuutta. Poikanen kyhjötti ojaruohoissa sananmukaisesti siipi maassa. Ehdin jo miettiä onko minusta armomurhaan, jos se on välttämätöntä. Kun nostin linnun kämmeniini, se suoristi siipisulkansa ja pyrähti hiukan epävarmaan lentoon. Huh huh. Helpotuksen huokaus. Toivottavasti ei jäänyt pahempia vammoja. Toivon, että pikku tirppa varjeltuu myös kissoilta ja haukoilta. Tuolla huolenpidolla vanhemmat olisivat sen ilon ansainneet.
 
 
Omalla kukkaniitylläni on puna-apiloiden joukkoon noussut myös yksi valkoinen, lieneekö albino?