Mää olen yrittänny kuvata sitä joka suunnast. Pellon pihanpualeisest päästä alaspäin ja kauimmaisest kärjest ylöspäin. Mut ei sitä saa millään kuvvaan mahtumaa. Kaunei yksityiskohtii kyl saa tallennettuu, mut ei kokonaisuut.
Isäntä ehrotti, et mää kiipeisin tuvan harjal ja ottaisin kuvan siältkäsin. – Kuvaaja mennee mihin vaan saarakses oikkian kuvakulman! sanos isäntä. Mut muu huimas simmonen ajatuski. Meitil on aika korkkia talo.
Yks päivä, ku isäntä oli viljakuarmaa viämäs ja mää yksinäs koton, koputti ovveen ilmakuvakauppias. Taas oli tarjol komjoi ja kallei taului omast talost. Nyt on ilmakuvakauppiaatki jo siirtynee nykyaikaan; ei ne enää tul paperikuva ojos otoksias mainostammaan. Tabletti hänel oli ja siit mei vaan sormen kans vereltiin maisemii näkyviin. Omii ja naapurin. Mää olin oikeen pahollani ja kohteliaastas kiältäytysin. Ja vakuuttelin viäl, et isäntä kyl olis sammaa miältä, jos hänelt kysyttäis.
Ilmakuvat oli otettu heinäkuus. Jos ne ols otettu juur nyt, ni varmaan mää olisin haksahtanu ostamaan auringonkukkastaulun. Olen siit melko varma.
Seuraaval päivää juttelin kaverin kans täst puhelimes. – Mikses sää lainannu kameraas sil kauppiaal ja pyytänny sitä kiipeemään katol? Olisit maksanu vähä pimjää ja olisitte ollee tyytyväissii molemmat.
Niinpä. Kuin ei toi tullu mun miäleeni. Mää olisin saannu melkein ilmakuvan, eikä kauppiaanka olis tarvinnut ihan tyhjän panttina meil poiketa. Eiks sitäpaitti normaalit miähet ol tyytyväissii, jos pystyvät olemaan jotenki avuks. Ei sitä vaan ain ossa olla luava. Tilanteet ku tullee etteen niin puun takkaa.
Kommentit