Kotitalouksien työturvallisuudesta vastaava komissio olisi tänään saanut harmaita hiuksia, jos olisi tiennyt mitä täällä yksikseni puuhailin. Raahasin ensin autotallista sisälle alumiiniset A-tikkaat. Ne on varmaan tuotu tänne ennenkin, koska jaloissa oli epämääräiset, rispaantuneet teippimytyt parketin suojaksi. Tikkaat natisivat ja huojuivat, mutta ehjät kai silti olivat?
 
Ensin saivat lähtöpassin kellot, jotka ovat vuosikausia somistaneet keittiön katon reunaa. Pesin niistä pölyt ja jätin ne odottamaan seuraavaa siirtoa, ehkä pahvilaatikossa vinttiin. Nämä hommat kävivät vielä hyvin helposti.
 
 Takana on kukkaruukuista valmistettuja, edessä pellavakuidusta ja välissä kaikkea muuta. Aika kauniilta ne nyt näyttävätkin, kun otin ne alas ja pesin pölyt.
 
Mutta sitten kiipesin samaisten tikkaiden ylimmälle tasanteelle vielä 11 kertaa, mukanani joka kerta vasara, metallinen paperiveitsi ja yksi nasta. Kaikki tämä tarvittiin, että sain kiinnitetyksi kattolistaan uuden sisustuksellisen elementtini: kaksi pitkää kangassuikaletta, jotka joskus olen saanut Gudrunilta kaupanpäällisiksi. Olkoot nyt sitten vaikka verho tämä teelmykseni. Painoin nastan peukalolla ensin hiukan kiinni puuhun, asetin sen päälle paperiveitsen lappeelleen ja naputtelin siihen vasaralla. Sitten kiipesin alas hakemaan seuraavaa nastaa, olisi kai pitänyt olla naulareppu.
 
 
Sohvalla selälläni sitten huilasin ja ihailin kätteni töitä. Ystävällekin soitin ja kerroin. Hän kysyi oliko minulla edes kännykkä siinä lähettyvillä, kun tikkaillani huojuin. Täällä työhuoneessa se taisi olla. Ja rikkihän se olisi mennyt, jos sen päälle olisin rojahtanut! Katselen nyt vaihteeksi tuota muutaman vuoden.