Kasvava kuu, aviomiehen kuorsaus ja vihlova jännetulehdus olkapäässä. Jos tuo yhdistelmä ei ihan hulluuteen syöksekään, se ainakin aiheuttaa unettomuutta ja saa aikaan omituisiakin päähänpistoja. Kello on 2:29 kun hiivin työpöytäni ääreen, avaan läppärini ja googletan yhden nimen.

 

 Osumia 408. Osaamiskeskusohjelman tiedotuslehti vuodelta 2005, sivulta viisi löytyy ammattinimike, gsm-numero ja sähköposti. Joku maakuntaliitto, plaraan hallintoelimien nimilistoja, mutten löydä. Konepajan sivu aukeaa, mutta on  täynnä tyhjää. Pohjalaisen sijoitusmestarikilpailu 2009, sija 2277. Toinen tiedotuslehti, rullaan hiirellä sivut läpi. Viimeisellä sivulla valokuva.

 

Siitä minua katsoo ventovieras keski-ikäinen mies. Pidätelty hymy. Vaaleasankaiset silmälasit. Vähän ylipitkät tummat hiukset, onko niillä peitelty kaljuuntuvaa päälakea?  Poolopaita ja pikkutakki. ”Sinäkö se oot, niin monen vuoden jälkeen muistatko mua…”  Fazerina-mainos alkaa soida päässä. Jos olisimmekin kohdanneet rullaportaissa sattumalta, tuskin olisin nähnyt miehessä mitään tuttua. Tai hän minussa.

 

Mehän emme koskaan seurustelleet. Emme kävelleet käsikkäin. Emme pussailleet. Emme käyneet yhdessä autoajelulla, eihän meillä  ollut vielä korttia saatikka autoa. Ei. Me vain vietimme talven sisäoppilaitoksessa ja vilkuilimme toisiamme. Mitään pitkiä keskustelujakaan en muista välillämme käydyn. Siis minähän seurustelin. Kaikella sillä vakavuudella, johon vain seitsemäntoistavuotias ahtaan kotikasvatuksen saanut tyttö pystyy. Rämmin läpi tuulten ja tuiskujen sille ainoalle puhelinkioskille, joka Loimaan kaupungin syrjällä oli saadakseni rahisevan, mutta elintärkeän yhteyden poikaystävääni. Hartaasti odotetun viikonloppuloman koittaessa odotin nenä asuntolan käytävän ikkunanlasissa, että oranssi Elite kaartaisi parkkipaikalle. Luulin vielä silloin, että seurustelun voi lopettaa vain hyvin perusteltavista ja raskaista syistä. Eikä nyt yksi mielenkiintoinen, ruskeasilmäinen poika ollut sellainen syy. Eihän?

 

Kevään päätösjuhlaan tulivat äitini ja poikaystäväni, samalla kyydillä. Äiti väitti jälkeenpäin, että oli useamman kerran päivän aikana nähnyt minut ”nokat vastakkain tämän yhden tumman pojan kanssa”. Ehkä meiltä talven aikana oli jäänyt sanomatta jotain, jota viime hetkellä yritimme epätoivoisesti sanoiksi pukea. Sitten istahdin Eliteen ja minut kuskattiin kotiin pois maailman viettelyksistä. Sen jälkeen emme ole toisiamme tavanneet. Äkkiäkös sitä 36 vuotta kuluu kaikessa muussa touhussa.

 

Heinäkuisen yön lyhyt hämärä on jo valjennut. En saa unta vieläkään. Pohdin niin ankarasti mihin hiton kätköön  olenkaan mahtanut säilöä sen psykedeelikantisen vihon, johon opiskelukaverini sinä talvena raapustivat muistovärssyjään. Haluaisin tarkistaa muistanko ihan väärin. Oliko se juuri hän, joka siteerasi laulua ”minä saavun sun luoksesi haamuna, suon sulle mä suudelman…” Vai oliko se sittenkin joku rohkeampi tyyppi. Joku heistä, joiden nimet eivät enää särkyisinäkään öinä  nouse mieleen kummittelemaan.

 

Hän nyt joka tapauksessa saapui.