Tapahtuu viime syksynä (vai onko siitä jo aikaa enemmänkin):
Otan Lempäälän kirpputorin hyllyjen välistä puhelun Aviomiehelle kotiin.
-         Tääl ols ny tämmönen hirvi ku sopeis sihen mettäneläinkokoelmaan. Ostanks mää tän vai onks tää sun miälest liian kallis?
Ei ole kallis. Kuljetan siis posliinipatsaan kotiin sarvipiikkejä varjellen ja esittelen ostostani innokkaana. Minkäänlaista huomiota tai vastakaikua saamatta asetan hirven aulan peilin alle hyllylle. Siinä se tekee seuraa ilvekselle, ketulle ja peuranvasalle. Jäniskin siinä istuu torkkuen, mutta lasisena ei oikein kuulu joukkoon. Paikka on kodissamme keskeinen, meillä ei voi asua kulkematta hyllyn ohi monia kertoja päivässä.
 
Tapahtuu eilen:
Aviomiehen askelet pysähtyvät aulan peilin eteen, ja katse kohdistuu hyllyyn.
-         Mistäs tommonen hirvi on tullu?
Ja minä kerron. Selitän kirpputorit ja puhelut. Ihmettelen, eikö hän tosiaankaan muista.
Mies kuittaa kertomani kolmella sanalla:
-         Se on hiano!
Hyvä, että on. Tässä vaiheessa olisi perin masentavaa kuulla, että on tyystin kehnon hankinnan tehnyt. Mies jatkaa matkaansa. Asia on ilmeisen loppuunkäsitelty.
 
Tunnen suurta avuttomuutta. Kolmen vuosikymmenen kokemuksellakaan en tiedä onko olemassa jotain ulkoisia merkkejä, joista voisi havaita miehellä olevan se aika vuorokaudesta/viikosta/kuukaudesta/vuodesta, jolloin hän kuulee ja näkee? Kyse voi joskus olla jostain tärkeämmästäkin kuin vain venäläisestä posliinihirvestä. Oikeasta ajoituksesta saattaisi silloin olla hyötyä.
 
.