Liikaa kai olisi vaadittu, että tapahtuisi välillä jotain hauskaa. Kiitollisuudella kuitenkin otan vastaan kaiken edes hiukan hupaisaksikin luokiteltavan. Kuten tämän:
 
Istuimme tänään Aviomiehen kanssa keittiössä nauttimassa vaatimatonta arkilounastamme, kun ulkoa alkoi kuulua raskaan ajoneuvon jyrinää. Tiehaaraan näkyi pysähtyneen pitkä, katettu kuorma-auto, jonka kyljessä luki KIITORAHTI. Loimme kumpikin pöydän yli mitähittoasinänytoletmennythankkimaan –katseen. Kumpikaan ei myöntänyt syyllisyyttään.
 
Hetken harkittuaan kuski ajoi pihalle asti. Eksyneitä tien kyselijöitäkään ei enää näin navigaattorien aikakaudella juuri ole (vaikka toisin voisi luulla, jos hiukankin on sitä aparaattia kuunnellut). Kenenkähän pihassa se nyt uskoo olevansa?
Aviomies vääntäytyi ulos, ja minäkin uteliaisuuttani kurkin ikkunasta. Kuski laskeutui hytistään ja ojensi ruskean kirjekuoren. Aviomies hutaisi kuittauksensa lähetelappuun.
 
Muutama kappale tulostimen mustekasetteja! Monta kertaa suurempikin paketti olisi hyvin mahtunut postilaatikkoon. Aviomies epäili, että olisikohan hän ruksannut jonkun väärän kohdan kuljetusvaihtoehdoista. Ostos oli kuitenkin etukäteen netissä maksettu. Toivottavasti tämä ruhtinaallinen kuljetus sisältyi hintaan.
 
Vuodatuksen kuvapalvelin on kupsahtanut, joten ei nyt mitään kuvaa sitten tähän. Enkä sitä autoa kuvannutkaan, vaikka kaikkea ylen ahkerasti dokumentoin. En kuskiakaan. Enkä kirjekuorta.
 
.