Tapahtui viime maanantaina, runsas viikko sitten:
 
Istun koneella. Vilkaisen muutamat blogipäivitykset. Kurkkaan facebookiin. Sitten ampparit.comista tuoreimmat uutiset. Kuudes kesäkuuta, nimipäiväänsä viettävät Kustaa ja Kyösti. Niinpä hyvinkin. Vanhan ajan perunanistutuspäivä. Tätä ne eivät amppareissa tiedä, mutta minäpä tiedän. Vaan entäs sitten: Eino Leinon päivä. Mitä? Ei takuulla ole, sehän on kuudes heinäkuuta. Tästä olen aivan varma.
 
Jostain se taas nousee se vimma. Taasko minun täytyy? Kansakoulussa se olin minä, jonka piti ilmoittaa opettajan laskeneen esimerkkilaskun taululla väärin. Kai ne muutkin huomasivat, mutta kukaan ei puhunut, pukahtanut. Pelmahtivat huolettomina välitunnille, kun minä jäin miesopettajan käskystä selvittämään röyhkeää väitettäni. Väärin, mikä väärin. Palkkioksi sain opettajan punaiseksi lehahtavat kasvot, mutta riittikö se. Mieluummin olisin halunnut opettajan osaavan laskea virheettömästi, etten olisi joutunut totuuden torveksi ääni vapisten ja sydän pompottaen.
 
Se on tehtävä. Kaikkien on saatava tietää, ettei tänään ole Eino Leinon päivä. Liputtavat vielä ja lausuvat Hymyilevää Apolloa turhanpäiten. Etsin yhteystiedoista sähköpostiosoitteen ja kirjoitan selkeän, lyhytsanaisen viestin, koska en halua mitään väärinymmärryksiä nyt enää tähän. Kerron vain, että uutissivulla väitetään tätä päivää Eino Leinon päiväksi, mutta sitä se ei ole. Kuukauden päästä vasta. Vähän tekisi mieli jotain irvistellä, mutta hillitsen itseni.
 
Vastaus plimpahtaa nopeasti, kuten kunnon nettiyhteiskunnassa kuuluukin (nopeammin vastaa vain vuodatustuki, mistä heille suon harvinaisen kiitokseni). Viestin on kirjoittanut Onni, joka myöntää tapahtuneen virheen. Korjaamme asian mahdollisimman pian. Enkä minä saa rauhaa, ennen kuin nään sen myös toteutuvan. Ehdin käydä monta kertaa ampparien sivuilla katsomassa ja huokaista kärsimättömänä, että eivätkö ne nyt vieläkään…Merkillinen luonne, todentotta.
 
 
Toinen tarina tapahtuu seuraavana aamuna:
 
Herään puoli neljältä ärsyttävään ääneen. Makuuhuoneessa on ampiainen! Se pöristelee lähellä kattoa ja pömppii kattoa yhtä raivostuttavasti kuin syksyisin sisään tunkeutuvat isot kärpäset. Pömp pömp. Pömp pömp. Välillä se pysähtyy kattolampun messinkikantaan ja peilailee siinä ampiaisvyötäröään ilmeisen tyytyväisenä. Sitten taas pömp pömp.
 
En tiedä, mistä se on päässyt sisään. Avoimissa ikkunoissa on verkot, eikä muita reittejä pitäisi olla. Raskaasti manaillen nousen hikisistä lakanoistani ja noudan keittiöstä välineeni: juomalasin ja postikortin. Tuon pömpöttäjän kanssa en aio nukkua. Vedän verhot syrjään ja odotan kärsimättömänä, että ikkuna alkaisi houkuttaa enemmän kuin pömpötys ja peilaus. Kauan se tuntuu kestävän.
 
Lopulta tuo omahyväinen otus siirtyy ikkunanlasiin ja siitä juomalasiini. Armoton pärrytys, kun se huomaa joutuneensa vangiksi. Kuistilla vapautan sen suloiseen kesäaamuun ja toivotan tervemenneeksi. Nyt aion nukkua!
 
Herään puoli kuudelta ärsyttävään ääneen. Makuuhuoneessa on ampiainen! Sama pömp pömp ja peilailuseremonia jälleen meneillään. Ei naurata yhtään. Silmät ristissä toistan omat kuvioni. Nostan juomalasin oikein naamani eteen ja tuijotan tuota elukkaa silmiin. Lausun hitaasti voimasanan, joka ei ole kilteimmästä päästä. Sanon sille, että se näyttää ihan samalta yksilöltä, jonka jo kerran olen kyydinnyt. Ja että jos se vielä kolmannen kerran tulee, niin hengissä se ei tästä huoneesta poistu. Minä en koko kesääni aio tätä kuljetusliikettä pitää, tuliko selväksi? Olen liiskannut pahempiakin!
 
Se uskoo. Lähtee kuistiltani vauhdilla, eikä taakseen vilkaise (toden sanoen en ole koskaan nähnyt ampiaisen vilkaisevan taakseen). Ja minä nukun makeasti.

.