Tämmösii mustii pilvilampai kulki taivaal tapaninpäiväaamul. Otin kuvan akkunan läpi, ku ulos ei tehny miäli mennä. Pal mikkään muu ei sit kulkenukka: ei sähköt johrois, ei puhelut lankoi pitki, eikä autoilka oikeen kettään ku oli niinpal puita tiällä. Ei kulkenu vesikä putkis, mikä hetken pääst vast huamattiin.
 
Mää nimittäin ehrotin, et ensmäitteeks käytäis sammuttamas valkkia hakekattilast. Jos varolaite kerkii sen tekemään, ni vettä on niinpal hakkeen joukos, ettei helpol saa uurestas viritettyy. Isäntä meinas et jos vähän aikaa orotettaan, sähkö voi kumminkin tulla heti takas. Mut mää pirin pääni, ku mul oli joku aanaus ettei se ihan äkkiist tul. Mut en määkä kyl arvannu et se viis päivää kestäis!
 
Senverran lirisi vettä hanast, et pesän sai kasteltuu. Mää kirosin et onks ne salolaiset ny sosialisoinnee sen aggregaatinkin siält meitin vedenottamolt. Ennen tuli ain vettä vaik sähköt oliski jostain syyst katkennee. Nyt tartti kiiruustas liruttaa teepannuuunkin ja vähä kattilaan varastoon. Sit ei ennää tullukka ku pihinää vaa. Siit alko leirielämä. Ehtopimjäs isäntä kävi lipomas tiäojast vettä ämpäreihin, et sai kaataa vessanpyttyyn, ettei tarvinnu riukuu mettään pystyttää. Viipyski siäl niin kauan, et mää luulin sen jo ojjaan puronneen.
 
Ensmäisen päivän isäntä kulki läppäri ja mokkula sylis huaneest toisseen ja hoki et ei toimi ei toimi. Mää kysysin et oleks sää ahristunu? Kauhiast oli tyähommii, mikkä olis tarvinnu tehrä ennen vuaren loppuu ja tää viikko oli niil varattu. Ku äijää stressaa vuarenvaihre ja muijaa vaihrevuaret, ni ei ol kyl helppo yhtälö ollenkaan. Jossain vaihees tuli miäleen, et tarskos tehrä niinku Ystävän laulus neuvotaan: viärä vene sinne lähimpään rantaan ja jättää mikäliä pois kyytist. Mut ku oma tiätämys varavoimaloist ja kaikenmaailman inverttereist on heikkoo ja polttopuutki on kovin oksasii ja suuris klönteis, ni parempi pyssyy kimpas vaan. Jos vaik niit myätämäkkii joskus tulis.
 
Tiistaiaamul tuli putkiin vettä. Ilmeisestäs se mun kaipaamani aggregaatti oli kumminkin löytyny jostain. Mut puhelinlinkeis ei ennää punaset valot palannu ja kentät hiipus meitin kummanki kännykäst, niin deeänaalt ku saunalahreltki. Tekstiviästin pysty viäl lähettämmään, ku se meni sit joskus ku yks pykälä ilmestys, mut soittaa ei kannattanu. Nyt muuki alko ahristaa. Olisin halunnu blogei lukemaan ja feispuukkiin. Koko mun sosiaalinen elämäni oli kutistunnu. Kävi meil sentään yks viaras muutaman kerran päiväs: jumalattoman suuri tankkiauto täytti meiän tyhjää säiliöö sikalaliätteel. Sikafarmarit on märjän syksyn tähren suaraan sanoen kuses. Määki annoin luvan, ku olin solidaarinen. Ei se paljoo haissu.
 
Keskiviikkkona mei käytiin kaupunkis. Istuttiin shellsimpukas viäl pitkän aikaa sen jälkeen ku oli saatu syätyy. Isäntä oli netis (läppäri oli fölis tiätenki) ja mää kattelin ympärilleni silmät ympyrkäisinä niinku pikkulikka, ku on ensmäist kertaa joulukirkos. Valotki oli niin kirkkai. Ihminen voi näköjään mettittyy kolmes päiväs! Ymmärsin sentään soittaa paril ihmisel, nyt ku oli kenttää, et ovaks hei henkis vai litistyneenä jossain puun alla. Sattuivatki olemaan molemmat kuuluvuusalueel. Maasturi oli varronnu meittii pihal niin kauan, et oli ruvennu kyynelehtimään, saakelin polttoaineletku vuasi! Mää meinasin menettää hermoni kokonas. Saatiin merkkihuallost pika-appuu kuitenki ja isäntä pääsi taas nettiin sil aikaa, ku auto oli rempas. Käytiin viäl ostamas motonetist kaks patteriratioo. Aggregaatit oli loppunee, mut aamul taas tulos uus kuarma.
 
Ehtool tapahtus ihme: meiän lankapuhelin (mikä on tyähuaneen tilanpuutteen takia nostettu eteisen hattuhyllyl) soi! Joku soitti jostain Nivalast, et miksei isäntää saa kännykäl kiin ollenkaan. Ja mää kysysin, et milläs sää tänne lankoi pitkin pääsit? Puhelun jälkeen isäntä meni toivorikkaana tiatokonneelles. Laajakaista oli heränny henkiin!
 
Torstai valkeni (sen verran ku valkeni) vesisatteisena. Kuarma-auto oli vaihteeks antamas virtaa anoppilan pakasteil. Isäntä kokeili kuin äkkiin hän ajjaa keskustaan ja takas. En mää ny muista kuin mont minuuttii siin meni, mut ei kovin montaa. Sit oltiin piänen aggregaatin omistajjii. Se prutkutti ny pihal ja mei kompasteltiin piuhois, jatkojohrois ja jakorasiois ja kinasteltiin mikä vehe milloinki saa virtaa mistäkin päin. Keittiöön tuli oikeen juhlavalaistus et nähtiin likkainkas pelata ehtool viittäsattaa. Kuistin valokaapeliinki riitti virtaa, mut ei sihen pihakuuseen, vaikka mää jo varovastas sitäkin esitin. Ja puita hellan pessään taas…
 
Perjantaina mää olin jo sopeutunnu tilanteeseen. Ajattelin et hätäks täsä on kun ei tartte lehmiikä lypsää aamuin ehtoin niinku naapureitten. Hella kumminkiin lämmittää tiskivettä ja pahviloota kuistil kyl toimittaa jääkaapin virkaa. Isäntä sai tehtyy jo töitäs ja kännyköihinki alko pikkuhiljaa ilmestyy pykälii, joskus yks ja välil jopa kolmekki. Niinki piänist viivan pätkist voi ihminen iloita. Ku forttumi ehtopäiväl yhren jälkeen räppäs meitil sähköt päälle, en mää mittään riamust ratkennukka. Väsährin täyrellisestäs ja olisin halunnu vaan nukkuu.
 
Vast seuraaval päiväl jaksoin jahrata takas välil hävinnyt joulutunnelmaa. Korjailin tuulen riapottamii sähköjohroi kuuses ja soitin joululaului. Viäl on nuutinpäivään aikaa.