Riitta Mikkola
 
OPINTOPÄIVÄKIRJA, LYRIIKKA II, kurssinjohtajana Tommi Parkko
 
ELOKUU
Suvi vielä tenhonsa suo / viel’ aurinko lempensä hehkuvan antaa,
ja aaltoin välkkyvä vuo / lyö riemuiten vasten kalliorantaa.
(Juhani Siljo: Elokuu)
 
Omalta kohdaltani aloitin lyriikkakurssin jo elokuussa saatuani käsiini kansalaisopiston syksyn opinto-oppaan. Käytin pienen lähikirjaston palveluja ja kipaisin sinne tekemään tilauksen; Kirjoita runo-oppaan lisäksi valitsin yhden runoteoksen sekä kurssinjohtajalta että jokaiselta vierailevalta luennoitsijalta. Ensimmäisenä oppimiskokemuksena voinkin pitää kirjaston hyvää ja nopeaa palvelua: Salon kirjastoista kirjat saapuvat kaksi kertaa viikossa kiertävässä kuljetuksessa ja parissa päivässä myös kaukolainat Turusta.
 
Noudettuani kirjat päätin aloittaa tyhjältä pöydältä, olihan minulla nyt opas aloittelevalle runoilijalle. En antanut sen seikan häiritä, että olen kirjoittanut runoja vaihtelevalla tuloksellisuudella jo noin 5-vuotiaasta asti. Kaikki kokemukseni ja entiset runokäsitykseni saisivat nyt unohtua. Ainakin tämän kurssin ajaksi. Olisin nyt tyhjä, valkea paperi.
 
Ennen varsinaisen kurssin alkua tuli vielä tehtäväksi yksi kirjastoreissu. Nyt tilaukseen pistettiin Otto Mannisen Säkeitä, kellastunut painos vuodelta 1905. Sen tutkimiseen tuli pakottava tarve, koska olin Teemu Manniselta valinnut luettavakseni Säkeitä-kirjan. Nyt oli jo valmiina ainakin yksi kysymys lokakuun lopulle: se sukulaisuussuhde tietenkin! Pohdittua tuli myös mikä on pastissi ja mikä ei. Ja onko sillä merkitystä?
 
 Tässä vaiheessa aloinkin jo kaivata koulutielle. Ja saapuihan se syyskuu.
 
 
SYYSKUU
Syyskuun tuuli / vinkka tunturien tuuli / Pohjosesta liehtoo alas kiirittelee
Pilvivuorii, komeoita kaupunkeja / Peikkoi sarvipäisiä ja sankareita…
(Aleksis Kivi: Syyskuu)
 
Ja saapui ensimmäinen kotitehtävä. Tulostin siis pinkan Juha Kulmalan runoja ja ryhdyin etsimään niistä koossapitäviä rakenteita ja niiden runoille antamia merkityksiä. Nyt sain huomata etten pelkästään leiki aloittelijaa, vaan myös olen sitä. En ole runoja lukiessani – tuskin edes kirjoittaessani – paljonkaan kiinnittänyt huomiota niiden rakenteisiin, tai ainakaan en ole osannut nimittää niitä rakenteiksi. Joten innolla työhön sitten vaan!
 
Kun luennon aika koitti, olin kyllä hyvin vastaanottavaisella tuulella; kiinnosti kovasti kuulla mitä rakenteita runoissa oli. Yhdestä runosta olin löytänyt maisemallisen rakenteen. Maisema kuvattiin ylhäältä alaspäin niin, että se alkoi kuusta ja loppui pohjaveriin. Päättelin pohjaverien olevan jossain hyvin alhaalla, kuten ovat pohjavedetkin. Osuinpa oikeaan. Mutta Perseet-runon ajallista rakennetta en kyllä oivaltanut; olenkin aina ollut huono historian tuntija.
 
Edelleen olen sitä mieltä, että monien Kulmalan runojen rakenne oli pikemminkin kirjoittajan päässä kuin runojen riveiltä luettavissa. Tähän kohtaan lisäisin silmää iskevän hymiön, jos sen käyttö asiatekstissä olisi sallittua. Ja tähän toisen.
Kotitehtävänä oli myös kirjoittaa pitkä runo ja valmistautua esittelemään sen rakenteita.
Nappasin itseltäni valmiin Lohdutusnukke-runon, koska se lyriikan ykköskurssilla oli jäänyt vähälle käsittelylle ja koska se on ainoa pitkä runoni. Se edustaa ”Kahden sanan rakennetta”. Olen puristanut sen ulos kaksi sanaa kerrallaan, kun se muuten ei ottanut syntyäkseen. Koska sanoja on joka rivillä vain kaksi, tuli runosta viisi liuskaa pitkä. Olen nero. Toisena kurssipäivänä keskityimme käsittelemään näitä kurssilaisten runoja. Nyt alkoi jo rakenteitakin löytyä. Yhdestä tekstistä löysin jopa kätketyn sateenkaaren!
 
17.9. osallistuin Hämeenlinnassa Heikki Salon sanoituskurssille Biisejä bändille. Koska se osui näin hyvään saumaan, lasken sen osaksi lyriikkakurssiani.
 
Loppukuusta tuli sitten Olli-Pekka Tennilän vuoro ja uudet ennakkotehtävät. Saimme myös luettelon teoksista, joista joihinkin voisimme halutessamme kurssin alla tutustua. Valitsin niistä Henri Michauxin Harhailla, laiskotella. Se kuulosti houkuttelevalta, eikä vähiten siksi, että nimi niin osuvasti kuvasi opiskeluni tunnelmia. Sainkin mainion lukukokemuksen ja hyviä sitaatteja Facebook-keskusteluihin.
 
 Tehtävissä tavoittelimme mahdollisimman suurta ja latautunutta etäisyyttä kahden lauseen välillä. Ensin kaksi lausetta itse kirjoittaen, sitten rajaamalla ne jostain laajemmasta omasta tekstistä ja viimeksi hakukonetta apuna käyttäen. Kun tätä tehtävää tunnilla purettiin minua kiusasi se, että syntyneitä tekstejä käsiteltiin kokonaisuutena kuin ne olisivat olleet yhtä runoa. En tehtävää tehdessäni ollenkaan ajatellut asiaa näin.
 
Kirjoitimme myös virheeseen, anomaliaan tai muuhun kielelliseen poikkeamaan perustuvan lyhyen tekstin. Lääkäripalstalla keski-ikäinen mies valittaa, että hänellä on vaikeuksia istua pehmeällä alustalla. Nyt ymmärrän tapahtuneen. Olisin halunnut olla kanssasi pehmeällä nurmikolla, mutta sinä kiipesit siirtolohkareen päälle. Siellä oli kivempää.
 
Olin Tennilän kanssa täsmälleen samaa mieltä siinä, että rajoite on hyvä lähtökohta runon kirjoittamiselle. Jos ei ole mitään rajoitteita tekstin aihe ja ala laajenevat. Eri mieltä taas olin siinä, saako pisteen jälkeen aloittaa pienellä alkukirjaimella. Ololoa lukiessani nämä pienellä aloitetut virkkeet ärsyttivät vieden koko lukunautintoni!
 
 
 
LOKAKUU
Niin syys, niin syys on tullut! / Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut / yömustaa vettä ui.
(Kaarlo Sarkia: Lokakuu)
 
Lokakuun aloitin taas laululyriikkakurssilla Hämeenlinnassa. Päätökseni valita juuri laululyriikka opintojeni erikoisalaksi alkoi vahvistua.
 
Teemu Mannisen luennoille menimme ilman ennakkotehtävien paineita. Ensimmäisessä harjoituksessa kirjasimme itsellemme ylös toiveita kurssipäiviin liittyen. Kirjoitin haluavani päästä pois turhasta vakavuudesta tuottamani tekstin suhteen ja pitää hauskaa sanojen kanssa. Vaikka toiveeni jäikin vain omaan tietooni, huomasin toisen päivän oppituntien päätyttyä sen toteutuneen.
 
 Saimme tehdä homofonisia käännöksiä ja kirjoittaa Nocturnen takaperin, mitä se itsekunkin mielestä sitten tarkoittikin. A- teemalla kirjoittaessani syntyi jopa sellainen helmi kuin ”aavan meren tuolla puolen jossakin on aa”. Aloin ilmiselvästi päästä vauhtiin ja kirjoittamisen iloon! Kokemusta kertyi myös univokalismista, jossa ”lammas harrastaa raakaa vaaraa ja raahaa samalla kanavartaansa matalaan rantaan”. Raiskasimme Nocturnenkin vielä uudelleen tekemällä siitä transleksikaalisen käännöksen.
 
Ainakin omasta mielestäni kurssin viimeinen viikonloppu oli antoisin; olimme kaiken aikaa niin hereillä, innostuneita ja iloisia. Ja se sukulaisuussuhdekin – jota siis ei ole – tuli selvitettyä. 
 
 
MARRASKUU
Turhaan kera pakkasen / aalto äsken tanssi telmi.
Kiertyi kaulaan kaislojen / jääväämättä jäinen helmi.
(Heikki Asunta: Marraskuu)
 
Koska tunnit vierähtivät niin nopeasti ja meille annettu aika loppui pahasti kesken, saimme vielä yhden kotitehtävän: meidän tuli laatia vastalause William Wordsworthin sonetille, jossa hän arvosteli runoilijoita liiasta ohjeiden ja sääntöjen mukaan kirjoittamisesta. Sydämensä laittoi kouluun, eikä uskaltaudu ilman taiteen sauvaa liikkumaan – hänen täytyy nauraa ohjeen, kyynelehtiäkin säännön mukaan.
 
Myös vastalause oli kirjoitettava 14-säkeisen sonetin muotoon ja saamamme riimikaavan mukaan. Tässä kohtaa huomasin laululyriikan opiskelustani olevan hyötyä; tehtävä ei tuntunut lainkaan vaikealta, vaikka siihen viittaavia huokailuja olin luokasta kuulevinani. Kävin tehtävän kimppuun innolla myös siksi, että halusin todella hiukan näpäyttää tuota Williamia!
 
Sonetti Williamille
 
Kirjoitan säkeitä niin ahkerasti
ja myös kaikenlaista kritiikkiä saan,
mut tänään jouduin pilkkas lukemaan
ja tuntui se mun munaskuissa asti.
 
Mua taiteen sauva kaitsee sujuvasti
sen kanssa olen mä luotu liikkumaan,
ja vaikka nauruani ohjataan
tai kyyneleitäni, mi posket kasti.
 
Miks runouttani kukkiin vertaisin
tai muodon antaisin kuin metsän puille,
vaik olis niiden muotti jumalalta?
Kun koulutusta seuraan mieluummin
ja luonnon vapauden jätän muille,
loistakoon säännöt säkeitteni alta!
 
.