Tämä harmaa kolmio on meidän peltomme. Noin 30 aaria. Kaikki pelto, mitä meillä on. Siihen nähden se on hyvin tehottomassa käytössä; on viime vuodet kasvanut lähinnä rikkaruohoja. Se on kälhää maata; kivistä, kovaa ja savikokkareista. Joskus unelmoin ajattavani siihen paksusti lehmänpaskaa, sekä rekkalasteittain turvetta ja hienoa hiekkaa. En tiedä, parantaisiko sekään tilannetta, mutta haaveilla saa.

Tänä keväänä nostin saakelinmoisen metelin. Enää en katselisi kolmiotamme tyhjänpanttina. Käyköön miten tahansa, mutta JOTAIN edes yritetään. Ehdotin, että aloittaisimme auroilla. Se ei käynyt mitenkään. Niinpä isäntä äesti. Äesti. Ja äesti.

Kerron nyt aivan lyhyesti, mitä siemeniä peltoon on nyt piilotettu: Hernettä, auringonkukkaa, italianraiheinää, naattinaurista, rehunaurista, rehurapsia, rehusikuria, talvirehurapsia, turnipsia, persianapilaa, öljypellavaa, kehäkukkaa, malvikkia, kosmoskukkaa, kesäkukkasekoitusta, sinisten kesäkukkien sekoitusta, silkkikukkaa, ruiskaunokkia, kesäharsoa ja zinniaa. Vähän on vajaa tämä kattaus, koska isäntä unohti rehujuurikkaan ja minä hunajakukan. Voi harmi.

Nöyrin mielin nyt on oltava pienviljelijän. Pinnan alla odottavat myös miljardit (?) rikkaruohot sopivaa hetkeä putkahtaa pinnalle. Sitten tulevat, jos eivät nyt heinäsirkkaparvet, niin ainakin kaalikoit ja popsivat kaikki maistuvat sirkkalehdet. Hyvä, jos edes jotain jää jäljelle. Ja ellei taivas pian ryhdy yhteistyöhön ja avaa vesihanojaan kohtuullisen ajan kuluessa, ei tuosta pellosta tule yhtään mitään.

Onneksi peltotilkusta ei ole kiinni kenenkään leipä, eikä toimeentulo. Lähinnä se on iloksi riistalle, linnuille ja minullekin, jos edes muutaman kukan pääsen sieltä syyskesästä poimimaan. Tätä kirjoittaessani taivaalta tulee tihenevää tihkua ja eteläinen taivas on synkkä ja harmaa. Toivoa ei ole menetetty.

Koska kotini hattuhylly sisältörikkaudessaan päihitti jo ennen mainitun The Pöydän, päätin loittonevan joulun ja lähestyvän loppiaisen kunniaksi tehdä siinä suursiivouksen. Tuota tylsää hommaa elävöitin dokumentoimalla; tein luettelon kaikista löytyneistä esineistä ja napsin kuvia herkullisimmista kohteista. Olen kirkkaasti selvillä siitä, että tämä ei kiinnosta ketään:

Kolme paria nahkahanskoja. Miesten kokoa.
Kaksi paria työhanskoja ja yksi pariton.
13 lippalakkia.
Seitsemän kangashuivia. Tähän lukuun eivät sisälly huivit, jotka roikkuvat metallitangolla hyllyn alla.
Yhdeksän paksumpaa kaulan lämmikettä. Neuletta, villaa ja – anteeksi kettutytöt – turkista.
Kahdet säärystimet.
Viisi paria neulesormikkaita. Naisten kokoa. Missä muuten ovat nahkasormikkaani?
Yhdet rannekkeet.
Yhdet kynsikkäät.
Neljä neulepipoa.
Yksi huopamyssy. Tai sen tapainen.
Yhdet kertakäyttöhansikkaat. Kumia.
Yksi irtohuppu.
Yksi hengityssuojain.
Yksi pyöräilykypärä ja –hansikkaat.
Neljä pakastepussia.
Kaksi paperilautasliinaa.
Kaksi sateenvarjoa.
Yhdet mersun avaimet.
Neljä uutta heijastinliiviä. Kussakin lisävarusteena oranssi huomionauha, jolla merkataan peurakolaripaikka virkavaltaa varten.
Neljä kangaskassia.
Yksi irtotasku. Ei ole irronnut, vaan kuuluu takkiin valinnaisena detaljina.
Neljä taskulamppua, joista yksi virran puutteessa pimeänä.

Voisiko ihminen hattuhyllyltään enempää pyytää?

 

On se niin ekologista puhdistaa ruokasoodalla. Vedestä ja soodasta vaan tahna ja levitetään yön ajaksi avatulle uunin luukulle. Aamulla pyyhitään ja huuhdellaan koko hoito ja luukun lasi hohtaa puhtauttaan. Tyytyväisyyttä henkii koko jouluun valmistautuva keittiö ja ympäristöystävällinen, tiedostava emäntä, jonka nyt kelpaa laittaa laittaa kystä kyllä.

Vaan kaikessa on särö, kuten runoili Leonard Cohen. Uunin luukussa se on sauma, josta soodatahna kavalasti pääsee kulkeutumaan sisemmän ja ulomman lasin väliin. Mikään muu ei sinne sitten pääsekään. Ei käsi, ei harja, ei rätti!

Katsele siinä sitten joulun ajan - ja ehkä lopun elämääsi -  luukkua, jonka valkoinen somiste ei näytä edes huolimattomasti suihkaistulta keinolumelta. Luukku on lisäksi yhtä ruskeanpilkullinen kuin ennen tätä onnetonta toimenpidettäkin. Yhtään tahraa ei irronnut soodan myötä. Täytyy nyt siteerata toistakin suurta ajattelijaa, joka taisi olla Huutokauppakeisari: Aina saa kärsiä ja hävetä!

Postikortin piirros Seija Häkkinen

Tuolla tuikkii kirkas tähti,
valo loistaa jouluyön.
Tietäjätkö matkaan lähti,
paimenetkin jätti työn?
Ehkä merkki, jonka löysin taivaaltain,
onkin tuiki tavallinen tähti vain.
Tuiki tavallinen tähti vain,
tuiki tavallinen tähti vain.
 

Sumupilvet avaruuden
aikaan vuosimiljoonain
muovanneet on tähden uuden,
jonka tänään nähdä sain.
Jostain kaukaa takaa valovuosien
halki kaikkeuden, jota tunne en,
tuikkii tavallinen tähti sen,
tuikkii tavallinen tähti sen.

Rauhaa tälle planeetalle
silti tähti toivottaa.
Pimeässä tarpovalle
kertoo ihmeen sanomaa.
Jouluyönä alle taivaankannen jäin,
yksin hiljaa siinä pyydän tähdeltäin:
Tuiki, tavallinen tähti näin!
Tuiki, tavallinen tähti näin!

RM

”Lämpöä on luvassa koko maahan”

(Aamulehden otsikko 20.6. 2016)

Miten niin vihroin? Mun miälest meil on ollu ihan hillitön kesä jo melkein kaks kuukautta. Pari hellejaksooki jo kerinny olemaa. Saret on saatu sopivastas, et kaikki viheriöi ja rehottaa. Tirpat on vissiin jo hautonu yhret poikaset ja hyttysruakaa riittäny. Juhannusruusut on tuaksunee pökerryttämiseen asti ja kaikki niittykukkaset on jo kukostamas. Hyvin on tarjennu terassil  litkii olvii ja uimaanki hypätä. Nytki on ilma niin herelmällinen ku olla saattaa, kostia ja lämmin. Mitä ihmet täst ny viäl puuttuu?

Onks jonku Aamulehren toimittajan miälest oikkia suvi vast, ku aurinko on porottanu taukoomatta kolme viikkoo ja koko maailma tukahruttavan pölykerroksen peitos. Ruahikot kellastunei ja päivänkakkarakki nikertynee kuivuures. Henkilökohtasestas mää en kyl simmost kessää kaipa ollenkaa.

Ja ihan omast kokemuksest  ( ja sitä on pitkälttäs) voin sannoo, et Suamen kesä tuskin alkaa juhannuksest; se loppuu sihen.  

Kati kauppasi housuja; pyysi niistä 40 euroa.

Anne tarjosi 30 euroa.

Kati sanoi myyvänsä, jos saa 35 euroa.

Anne vastasi: ”En taida siihen hintaan ostaa. En osaa oikein kuvitella niitä päälleni.”