Sain tärkeimmäksi ohjeeksi, että alttarin tulisi olla omanlaiseni. Itseni näköinen. Tunsin jopa lapsekasta uhmaa; täältä pesee ja saamanne pitää! Ensin rajasin pois ristin, raamatuntekstit ja kynttilät. Ehdottoman porttikiellon annoin kaikille enkeleille, niin valkoisille kuin mustillekin. Minun alttarini ylle eivät kaartuisi yhdetkään suojaavat siivet. Vain puun oksat. Mieluiten kelottuneet, harmaat ja elottomat. Sellaiset, joihin ei enää koskaan puhkea neulasia, eikä lehtiä.
Ensimmäinen ehdokas löytyi kuivuneen ruohon seasta, suurimman ja vanhimman kotikoivumme juurelta, kun siivosin pois talven pudottamia risuja. Sen puolesta puhuivat tunnearvo ja hienon sinistynyt väri, mutta muodoltaan se ei ollut ihan toivomani. Toin sen kuitenkin kuistin penkille varoiksi.
Kävelylenkillä poimin hakkuuaukosta myös yhden haavan oksan ja kokeeksi tuuhean mäntytupsukan, josta kuivatin neulaset pois. Homma alkoi tuntua jännittävältä. Metsäretkemme saivat taas merkityksen lisää. Miehen tähyillessä runkojen pituutta ja sojotellessa relaskoopilla rinkiä, minä kuljin katse tiukasti maassa polun molempia puolia haravoiden. Jostain kanervikosta tai jäkälämättäältä se lopulta pilkahtaisi!
Ihan tarkalleen en tiedä, minkä kunnan rajojen sisällä oltiin, eikä sillä nyt ole mitään merkitystäkään, kun poimin maasta karahkan ja visusti kannoin sen mukanani autolle. Siinä matkalla olin kuitenkin onnistunut tökkäämään sen johonkin ja yksi haara oli huomattavasti lyhentynyt. Yhä se oli hyvä, kaikista ehdokkaista paras.
Kommentit