Sillon ku Hiski oli ihan pentu, ja mää harrastin murteel kirjottamist, syntys tämä:
 
Lapsperheen arkee
 
En mää sitä ollenkaan san
ettei koiranpenikka mukava olis.
Mut jottain hommii on, mitkä mää
mialuummin tekisin yksinäs.
Niinku vessan siivous esimerkiks.
Se kävis paljon joutusammin,
jos ei yks koko aika olis lykkäämäs päätäs pyttyyn.
Ja parketin pyyhkiminen olis kans helpompaa,
jos ei sen mikrokuiturätin kulmas
joku roikkuis hampaillas
ja kiskois vastakkaiseen suuntaan.
 
Mut on sitä lysti akkunast katella,
kun ilonen koira juaksee pihal erestakasin
joku hassunkurinen,
tupsupäinen keppi poikittain suusa.
Ja mitäs, kerkeshän se unkarinsyreeni
jo pari päivää maas juurtumaanki.
 
Et kyl se mukava on.
On on.
 
(Ja määki viäl, runoi murteel mikä ei ol yhtikäs mistään kotosin, 2005)
 
 
Mää olin istuttanu kahtapualen tuvan nurkkaa syreenin. Toisel sit kävi niinku runo kertoo. Hiski pureskeli sen viäl niin piäniin pätkiin, ettei uurestas kannattanu yrittää. Lisäks mää olin kuulemma pannu ne ihan liian liki seinää. Laurotus homettuu. Juuret mennee salaojjiin. Selvä se sit on, juu.
 
Tessi anto mul omalt pihaltas rusokuusaman alun. Pistin sen sihen tilal. Enkä yhtään kauemmas. Mut nyt mää voin laulaa: ”Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain. Mä istutin sen aikanaan, mut liian liki seinää vaan, sen kuulla sain…”

Ja viäläki, ku rusokuusama kukkii, mää muistan sitä piäntä pöhköö koiranpentuu ja syreenin taimee poikittain sen suussa. Eikä seinä ol yhtään hommees.