Murrerunoilijan
musteensininen blues
Yks aamu kun mää herrään,
mun elämäni on muuttunu taiteeks.
Pystysen Tiina seisoo mun sänkyni viäres
kyykäärmeet molemmis käsis. Se sannoo, et lauseet
täytyy ain koetella torellisuures ennen ku ne kirjottaa.
Mää kurkkaan verhon ravost varovastas,
enkä meina silmiini uskoo;
pellot on muuttunee aavaks siniseks ulapaks,
ja Stenvallin Kaitsun ankka on juur rantautunu akkunan alle.
Vettää siin soutuvenettäs maihin.
Mää tiärän mitä viästii se mul on tuamas;
taiteilijan täytyy kuvata elämää juur simmosena kun se on.
Niin lohruttomana. Niin rajattoman kauniina.
Ja neljänelonen ruskia kenkä,
mikä on astunnu mun kynnykselleni,
on Kontion Tomin. Se on tullu lausumaan sitä runoas,
misä puhutaan planeettain hyminäst ja vuarovetten kuusta.
Se saa ain kylmät värreet kulkemaan mun seljässäni.
Mää luppaan ja vannon viarailleni, et mää yritän kaikkeni.
Mut sanat livistää pitkin tapetei niinku sisiliskot
ja purottavat häntäs, kun mää koitan ottaa niit kiinne.
Onneks tätä häslinkii ei ol ketkään tutut näkemäs.
Tarttiskos niil kertoo?
Kommentit