Ruska%208.10.%202013%20017-normal.jpg

Luin kauneimman ja lyyrisimmän kolumnin, minkä ikinä olen nähnyt. Ensin kertaalleen. Sitten uudelleen. Ja vielä uudelleen. Lopulta taittelin lehden sivun skanneriin ja tein kopioita jakaakseni ystävieni kanssa tämän nautinnon. Etenkin niiden, jotka rakastavat syksyä kuten minä, pitää saada tämä luettavakseen. Niin ajattelin. Sujautin kopioita sopivan tilaisuuden tullen kasseihin ja kuiskuttelin: Lukekaa, lukekaa!

Sitten se ei enää riittänyt. Tunsin pakottavaa tarvetta kiittää kirjoittajaa. Hänen on saatava tietää, mitä tunnen lukiessani hänen tekstiään. Lehdestä löytyi palautepalsta ja sieltä sähköpostiosoite, jonne risut ja ruusut saa lähettää. Ryhdyin toimeen.

Yritin olla ytimekäs ja kaunopuheinen samanaikaisesti. Hienoa tekstiä ei sovi kiittää töksähtäen, vaan sen runollisuutta kunnioittaen. Pitkiä lurituksia kuitenkaan tuskin julkaistaan. Pyrin siis kompromissiin. Aloitin suunnilleen näin: ”Haluan kiittää Hannu-Pekka Björkmania hänen upeasta kolumnistaan Tulkoon syksy…”

Luin lokakuun Eeva-lehteä pitkälle, ennen kuin muistin palautteeni. Plarasin nopeasti lehden loppupäähän ja Kirje lukijalta -palstalle. Sieltä löytyi otsikko Sanojen ilotulitus ja sen alla alkoi teksti: ”Haluan kiittää Hannu-Pekka Björkmania hänen upeasta…”

Mutta se ei ollut minun palautteeni. Sanavalinnat poikkesivat omistani ja allekirjoituksena oli Pirjo.

Äkillinen mielipaha valahti ylle kuin lokakuun sade. Pirjo? Kuka helvetin Pirjo? Minunhan piti kiittää kolumnista. Miksi minun kiitokseni ei kelvannut? Oliko se jotenkin huonompi, kun sitä ei julkaistu. Kaivoin jopa esille lähettämäni sähköpostin ja tein vertailuja. Minun kiitokseni oli parempi. Oli ilman muuta.

Aikuiseni naputteli lapseni olkapäähäni ja yritti rauhoitella. Kaikkia palautteita ei millään voida julkaista. Ehkä tämä oli ehtinyt ennen omaani. Toki Hannu-Pekalle on välitetty muutkin tulleet ruusut. Ihan varmasti on. Eikä Hannu-Pekka tunne kaikkia maailman pirjoja, eikä riittojakaan, sama se nyt on kuka kiittelee.

Mutta lapseni ei uskonut aikuistani. Sitä oli loukattu ja sillä oli paha mieli.

Edelleen kuiskin: Jos saatte käsiinne syyskuun Eeva-lehden, niin lukekaa ihmeessä tuo kyseinen kolumni! Tästä saatte hiukan esimakua:

”Pian on aika päästää tuulet irti, sillä syksy on tuulien laidun. Koillinen ja luode tunnetaan, mutta pohjoinen pääsi kesällä unohtumaan. Se potkii raivoissaan tallinsa seiniä.

Kohta virtaavat viileänä taivaan aliset ja yliset vedet. Jossain taotaan jo jääastiaa vesien kerääntyä ja sataa maan ylle.

Nyt tuoksuvat jo suot ja havupuut, hillat ja puolukat. On vaikea mennä maalle. Muistot tulvivat tässä yltäkylläisessä kauneudessa ja hehkussa liian selkeinä ja terävinä. Kaikkialla lepää menneitten kesien muisto. Kauan sitten unohtuneiden kohtaamisten ja aistimusten takana lapsuuden kirkkaat syksyt.”