Kahdeksan kiloa syyskuista elopainoani kevyempänä katson oikeudekseni antaa yhden painonhallintaohjeen. Lupaan, että se on ensimmäinen ja viimeinen, enkä puutu siinä kenenkään syömisiin, saatikka usuta ketään liikunnan pariin. Pois se minusta.
 
Kysymys on vain siitä, missä kohtaa taloutta sijaitsee henkilövaaka. Aiemmin oma vaakani oli kylpyhuoneeni allaskaapin alla. Vedin sen sieltä tarvittaessa (lue:harvoin) esiin ja yritin sen edestakaisin heiluvasta asteikosta löytää itseäni tyydyttävän lukeman. Koska kaakelilattiassa on aavistus kallistusta lattiakaivoa kohti, voi paikkaa siirtelemälläkin aina vähän pettää itseään. Viimeinen pelastus oli työntää koko kapine takaisin piiloonsa ja unohtaa koko punnitus. Onhan sitä nyt maailmassa tärkeämpiäkin asioita murehdittavaksi!
 
Omistan nyt – kiitos joulupukin – digitaalisen puntarin, joka näyttää painon sadan gramman tarkkuudella, eikä suostu muuttamaan mielipidettään sen kerran ilmaistuaan. Se on ulkonäöltään tyylikäs ja sillä on viidentoista vuoden takuu! Eri juttu onko ostokuittia silloin enää tallessa. Ainoa ärsyttävä piirre siinä on, että se pitää herättää potkaisemalla. Vaakaa potkiessani tunnen itseni aina typeräksi, mutta mitään fiksumpaa keinoa ei ole.
 
 
Ja se sijoituspaikka sitten. Se on keittiössä sohvan ja ruokapöydän välissä. Joudun kulkemaan sen ohi myös matkallani jääkaapille tai ruokakomeroon. Aina silmissä. Estäköön kaikkien painonvartijoiden ja keventäjien suojeluspyhimys minua työntämästä sitä sohvan alle!