Joskus 90-luvun alkupuolella pyöri telkkarissa hömppäohjelma Suomen paras. Siinä aina esiteltiin milloin mikäkin Suomen parhaaksi rankattu asia. En tiedä millä kriteereillä kohteet milloinkin valittiin, epäilen kuitenkin monien ihan itse tyrkyttäneen itseään ohjelmaan. Rakensimme siihen aikaan uutta asuinrakennusta, ja eräänä päivänä korkealla telineillä killuvan isännän kännykkä soi. Broadcasterseista soitettiin. Meillä oli kuulemma Suomen paras sika, ja he halusivat tulla tekemään siitä jakson ohjelmaan. Kyseessä oli Jimakka- niminen emakko, jonka SKJO (Suomen kotieläinjalostusosuuskunta) oli heille koetulosten, jalostusindeksien ynnä muiden perusteella nimennyt sen hetken parhaaksi emakoksi. Mehän yritimme pistää hanttiin. Oli tärkeämpääkin tekemistä, eikä meitä moinen julkisuus kiinnostanut. He olivat kuitenkin sitkeitä ja soittelivat moneen kertaan. No tulkoot sitten, lopulta tuumimme.

Sovittuna päivänä sonnustauduimme puhtaisiin haalareihin, ja tämä juhlakalu tuotiin sikalasta ulos tonkimaan pihanurmikkoa. Kuvaajapojat häärivät innoissaan ja toimittaja teki tyhmiä kysymyksiä. Tai siis sellaisia kysymyksiä, joita juuri ja juuri sian tunnistava toimittaja voi ammatikseen sikoja jalostavilta kysyä. Hauskinta oli se, ettei Jimakka (elopainoltaan yli 300 kg) halunnutkaan kuvaussession jälkeen palata sisälle sikalaan. Kukapa haluaisi. Se oli kuitenkin niin kiinnostunut tv- kamerasta, että kun komensimme kuvaajan peruuttamaan selkä edellä sikalan ovesta sisään, saimme Jimakankin sisäpuolelle.

Ohjelma kuvattiin loppukesästä ja tuli ulos muistaakseni joskus seuraavana keväänä. Alkukeväästä Broadcasterseista taas soitettiin ja kysyttiin Suomen parhaan sian uusimpia kuulumisia. Olin silloin langan päässä ja tein valtavan virheen, emakkomunauksen suorastaan! Kerroin nimittäin, ettei sille nyt kummempaa enää kuulu, kun on jo mennyt teuraaksi. Kauhea, mikä häslinki syntyi. Teuraaksi! Suomen paras sika! Mitä kamalaa sille oli tapahtunut? Yritän siinä sitten änkyttää, ettei ennätysemakkoakaan nyt yleensä porsiteta kymmentä kertaa enempää. Ja ettei valitettavasti ole vanhainkoteja joihin nämä sinänsä kelpo nasut, mutta jo tuottamattomat, voisi sijoittaa. Sitä paitsi indeksit muuttuvat päivittäin, ja joku muu emakko meillä tai muualla oli varmaan jo perinyt tuon tittelin.Toimittaja oli yhtä aikaa järkyttynyt ja innoissaan. Nythän jaksosta tehtäisiinkin muisto-ohjelma, jonkinlainen in memoriam. Estelin parhaani mukaan. Emme todellakaan haluaisi saattaa itseämme naurunalaisiksi koko ammattikunnan ja siinä sivussa muunkin Suomen silmissä. Vaan mikään ei auttanut, toimittajalla oli visio ja hän halusi sen toteuttaa.

Kärsimystä oli sen ohjelman katselu. Jotenkin niin se alkoi, että "suru on laskeutunut Mäkelän jalostussikalan ylle". En väitä, että tuotantoeläimestäkään luopuminen aina tuskatonta olisi, mutta jos suru tosiaan laskeutuisi joka teurasautokäynnin jälkeen (noin kerran kuukaudessa), olisi ammatti vielä paljon synkempi mitä se on! Myöhemmin minulle on opetettu, että televisio on vahva media. Sanomalehti voi kirjoittaa sinusta mitä hyvänsä, lukijat unohtavat sen siinä vaiheessa, kun lehti päätyy jätepaperiin. Vaan jos möläytät jotain tv-ohjelmassa, se  seikka seuraa sinua pahimmassa tapauksessa lopun ikääsi. Vielä nytkin, parikymmentä vuotta kyseisen ohjelman ulostulosta tapaamme ihmisiä, jotka muistavat nähneensä meidät telkkarissa. Siis apua, sanon minä. Pahinta on että jotkut sanovat: - Meillä on vieläkin videolla se ohjelma, katsotaanko joskus yhdessä? Tekisi mieli olla sivistymätön ja vastata, että EVVVK!

Nyt tiedoksi kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tätä vuodatusta tähän asti, että tämä kaikki on ollut vasta esipuhetta ja nyt päästään itse mieltäni painavaan pääasiaan:

Olin maaliskuussa Loimaalla Moninainen emäntä -kirjoituskilpailujen palkintojenjakotilaisuudessa. Ennen tilaisuuden alkua eräs mukava toimittajarouva kutsui minut sivummalle haastattelua varten. Juteltiin kaikenlaista ja luin pari runoani näytteeksi. Sitten hän kysyi suostuisinko mukaan maaseudun naisia esittelevään sarjaan, pieniä pätkiä aamu-teeveessä. Siinä juhlahumussa (ja tuhat euroa rikkaampana) ei tuo ajatus niin mahdottomalta tuntunut, ja lupauduin. Jälkeenpäin tosin toivoin, että asia jotenkin hautautuisi johonkin ja unohtuisi kokonaan. Vaan ei!

Kuvauspäivä lähestyy, ja minusta yritetään leipoa ahkeraa, innokasta ja ehtoisaa emäntää, joka ohjelmassa häärää minkä ehtii. Olen jo ilmoittanut potevani olkapään tulehdusta, joten suurimmista suunnitelmista voidaan luopua. Toimittaja ehdotti, että voisin sitten istua jossakin kalliolla lehtiön kanssa kirjoittamassa. Siihen en suostunut. Kirjoittamista harrastuksena on aivan turha romantisoida, enkä ikinä kirjoittele lehtiöön missään hiton kallioilla. Minulla on työhuone ja tietokone. Entä jos laittaisin ruokaa ja aloittaisin kaivamalla perunoita pellosta? Toimittajan pettymykseksi jouduin ilmoittamaan, etten viljele perunaa. Entä multaisia perunoita kellarista? Mistä niitä sinne tulisi, ostan perunani Salesta ja mieluummin pestyinä. Nyt tulee oikein jo sääli sitä toimittajarouvaa, mahdan minä laiskana ja hieman boheemina ihmisenä olla valtava pettymys.

Muistan ystäväni Äyräväisen Tapsan kerran sanoneen, että toimittaja lähtiessään tekemään juttua on jo päättänyt, millainen siitä tulee. Haastateltava ihminen ei voi siihen paljoa vaikuttaa sanoi tai teki mitä tahansa. Tämä on varmaan ihan totinen tosi. En aio kertoa kellekään ohjelman esitysaikaa (jos sellaista nyt tulee), enkä myöskään raahautua minnekään itse ohjelmaa katsomaan (minullahan ei telkkaria ole). Tiedän, että se olisi minulle vain pelkkä järkytys. Jos sattumalta joudutte sen viisiminuuttisen näkemään, älkää kaikkea uskoko. Ehkä se ei kerro minusta. Saattaa olla pelkkä toimittajan visio.