Vältän bloggauksessa aiheita politiikka, uskonto ja urheilu (ihan jo senkin takia, etten ymmärrä niistä mitään). Tänään pääsiäispäivän kunniaksi liippaa aika läheltä, mutta menkööt.
 
Osallistuin tässä taannoin - ensi kerran moneen vuoteen - seurakunnassa järjestettyyn naistenpäivään. Se on täällä pitkään jatkunut perinne. Käytännössä se tarkoittaa: Jumalanpalvelus ja kirkkokahvit srk-talolla, jossa kutsuttuna joku luennoitsija. Ihan leppoisaa yhdessäoloa naisten kesken. Tänä vuonna luennon aiheena olivat enkelikokemukset. Luentoa oli nautinto kuunnella, se oli valmistettu huolella ja höystetty rauhoittavalla musiikilla. Keskustelua se ei synnyttänyt, koska meiltä kysyttiin vain oliko meillä kokemuksia enkeleistä. Meillä ei ollut, tai ainakaan kukaan ei halunnut kertoa. Luennoitsija uskoi vahvasti omiinsa.
 
Ajatuksia tuo tilaisuus kuitenkin herätti. Kotiin ajellessani mietin, missä kulkee enkelikokemuksen ja urbaanilegendan raja. Kumpia minulle nyt oli kerrottu? Ainakin minusta tuntui, että olin saanu kuulla kummitusjuttuja seurakunnan tilaisuudessa. Se tässä oli mielenkiintoista!
 
Sitäkin aloin pohtia, että jos ihminen kokiessaan jonkun yllättävän onnenkantamoisen, laittaa sen enkelin ansioksi, niin ketä hän sitten syyttää kaiken mennessä päin helvettiä (anteeksi tämä ilmaus) ? Jos uskoo hyviin voimiin, eikö pitäisi uskoa myös pahoihin?
Luennoitsija kertoi tehneensä hätäjarrutusta hirvilauman tullessa tielle. Viimeinen hirvi, johon hän jo auttamatta olisi törmännyt, ”kuin nykäistiin” takaisin metsään. Hän uskoi, että asialla saattoi olla enkeli. En tohtinut kysyä oliko se hänen suojelusenkelinsä, vaiko hirven.
 
Entä jos kävisikin toisin? Autoilija uskoisi selvinneensä täpärästä tilanteesta, mutta äkkiä tielle hyppäisikin vielä se hirvi, joka rysähtäisi konepellille ja tuulilasista sisään. Olisiko joku ”työntänyt” sen tielle? Tämä maailma se vaan tuppaa olemaan sellainen paikka, että joskus käy hyvä tuuri ja toisinaan taas kovin, kovin pahasti.
 
Tykkään kovasti Tuomari Nurmion laulusta Lasten mehuhetki. Sehän päättyy ikävästi, kun musta enkeli vie päivänsankarin. Näitten naistenpäivien jälkeen laulu taas aktivoitui ahkerasti soimaan päässäni. ”Kuka käski syödä liikaa täytekakkua/ ja kaataa toisten lasten päälle kylmää mehua?” Ja ”Kuka lasta suojelee, kuka rakastaa/ estää lasta loukkaamasta pikku jalkojaan?/ Paha musta enkeli ottaa kenet haluaa/ Eikä muita enkeleitä ole olemassakaan.” Ainahan äidit ovat pelotelleet lapsiaan, milloin mustalaisilla (niin kuin minun lapsuudessani), milloin sosiaalitädeillä. Siitäs saivat!
 
Omankin kirjoituspöytäni päällä riippuu klassinen enkelitaulu, kaksi lasta risalla sillalla päällään enkelin varjelus. Olen saanut sen kummeiltani noin viisikymmentä vuotta sitten. En tiedä muistuttaako se minua niinkään enkeleistä, pikemminkin antajistaan, ihmisistä jotka haluavat minulle hyvää. Joskus olen ollut myös enkelikeräilijä. Jossain vaiheessa vaan kyllästyin niiden laupeisiin katseisiin ja pakkasin ne pahvilaatikkoon ullakolle. Laatikon päälle kirjoitin tuon kuluneen kysymyksen: Enkeleitä , onko heitä?
 
Yhdessä kuulemassamme tarinassa auton rengas oli puhjennut pimeällä metsätaipaleella, ja jostain ilmestyi kuin tyhjästä mies, joka vaihtoi renkaan. Auttaja hävisi, ennen kuin autettavat ehtivät häntä kiittää. Enkeli tai ei, ajattelin minä, pääasia että homma hoitui. Mies toimi tilanteessa joka tapauksessa kuin enkeli. Ei se minusta ole niin tärkeää uskovatko ihmiset enkeleihin vai eivät. Olennaisempaa on, uskovatko he voivansa tarpeen tullen toimia enkeleinä. Enkeleitä, olemmeko heitä? 
 
.