Salossa on ihan oma liikennekulttuurinsa. Saan tutustua siihen, paitsi siellä joukossa parhaani mukaan sompailemalla, myös lukemalla yleisönosastoa ja tekstaripalstaa paikallisesta aviisista. Välillä kauhistuttaa ja joskus naurattaa kamalasti. Huonompana päivänä suututtaakin se kiukuttelu ja hevosvoimilla uhoilu.

 Tämän talven keskustelun aiheena on ollut muunmuassa se, saako liikennevaloissa odottaa valon vaihtumista jalka jarrulla, vai pitääkö vaihtaa vapaalle ja vetää käsijarru päälle. Kuulemma ei saa, ja ehdottomasti pitää. Jaa miksikö? Jarruvalot häikäisevät takana seisovaa! Muistakaa tämä, jos tänne eksytte! Itse olen viettänyt monta syyllisyyden värittämää hetkeä jalka jarrupolkimella.
 
Toinen kuuma aihe on ollut turvallisuusväli. Se kun ei kuulkaa enää olekaan perässä ajelevan ongelma, vaan sen edellä köröttelevän. Valppaana on hänen kaiken aikaa tarkkailtava pysyykö takanatulija kyllin kaukana, vai onko lisättävä kaasua. Usein on lisättävä. Ja taas lisättävä… Varmaan täällä pian pannaan maksumieheksi se, jonka perään joku rysäyttää. Minulle opetettiin autokoulussa 70-luvulla, että ”se joka ronkkii toisen perää, se maksaa aina!”.
    
 Alkuvuoden ajan olen lähtenyt joka torstai klo 16.00 alas sairaalanmäeltä, kun olkapääryhmä kuntosalilla on päättynyt. Oloni on iloinen ja kroppa vetreä. Niihin aikoihin kaupungissa on aina ”ruuhka”, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa. Yhtenäisiä autojonoja kuitenkin. Jonkinlaiseksi tavakseni on muodostunut, että Mariankatua ajaessani päästän edelleni yhden auton Plazan parkkitalosta. Takanani tulevat joutuvat näin pysähtymään ihan syyttä suotta. Palkaksi saan hymyn ja käden heilautuksen siltä, joka pääsee odottelun pinteestä. Päivän hyvä työ tulee näin tehtyä.
 
Olen suunnitellut, että jonain kauniina päivänä, kun taivas on kirkas ja napakka, ja mieleni tyyni ja peloton, teen ennennäkemättömän tempun. Ihan vaan piruuksissani ja pelkästä kokeilunhalusta. Päästän parkkitalosta KAKSI autoa! Kuulen jo korvissani, miten torvet soivat ja näen tekstaripalstan solvausviestit. Vaan niin kuin Jippu autostereoissani laulaa: ”Mut mä pelkää en!”
 
.