K on halunnut välttämättä lähteä matkaan omalla autollaan, vaikka se kulkee vielä kesätossuissa. KR on tästä tuohtunut ja harmissaan, koska hänen autossaan olisi ollut upouudet nastarenkaat alla. Lämpötila tosin on plussan puolella, mutta ensimmäiseen liukkaaseen huurrekohtaan tiessä on liu’uttu heti alkumatkasta. Tästä syystä KR on jo tullut hysteeriseksi ja kiljuu kaiken aikaa ja puristaa vasemmalla kädellään istuimen reunaa ja oikealla ovenkahvaa. Kymppitielle ehdittäessä K vakuuttaa sen aivan varmasti olevan suolattu, mutta KR ei luota enää mihinkään, vaan uskoo olevansa tuhon oma.
 
Ehkä kymmenen kilometrin ja ainakin sadan vastaantulleen rekan jälkeen KR muistaa ystävältä saamansa tekstiviestin (jossa toivotettiin turvallista matkaa) ja ilmoittaa K:lle haluavansa vastata siihen, mutta olevansa kykenemätön, koska molemmat kädet on varattu. K:n mielestä KR on naurettava. KR alkaa kaivaa kännykkää laukkunsa sivutaskusta. Sitä ei ole siellä! Käteen osuu vesipulloa, lompakkoa, huulipunaa, huulikiillettä, eväspussia, korttipakkaa, nenäliinapakettia, kurkkutabletteja….mutta ei kännykkää. KR lamaantuu täysin. Ilta on nyt tuomittu epäonnistumaan. Mistään ei tule mitään. Tämä ei voi olla totta!
 
Kuunneltuaan aikansa KR:n raskaita huokauksia ja sadattelua K kysyy pitääkö poiketa Forssassa ostamassa kännykkä. Häneltä löytyy kyllä aina yksi ylimääräinen sim-kortti tällaisten onnettomuuksien varalle. Mutta KR (joka on jo hyperventilaation partaalla) voihkii, ettei hän halua mitään uutta kännykkää, hän haluaa OMANSA, vain ja ainoastaan OMANSA! Pieni toivonkipinä syttyy sitten KR:n päässä; jospa kännykkä onkin pudonnut laukusta autoon, jonnekin pimeään lattialle tai penkkien väliin. KR pyytää K:ta soittamaan hänen numeroonsa, jospa hälytysääni sittenkin kuuluisi autosta. Näin K tekeekin. Mutta ei! Mistään ei ala kuulua ”tuule tuuli sinne missä muruseni on”, ei vaikka KR miten venyttäisi korvalehtiään.
 
Kaikki se vähäkin perusturvallisuus, mitä KR joskus hämärästi kokee, on nyt poispyyhitty. Millä ihmeellä hän nyt kutsuu taksin, poliisin, ambulanssin, ystävänsä, tai ketä tahansa hän sattuisikin tarvitsemaan. Ja ihan varmasti sattuukin. K:n kännykkää hän tuskin osaisi edes käyttää, ainakaan siinä hätätilassa, joka nyt on todennäköinen. KR on nyt herkistyneessä kännykättömyystilassa ja suorastaan vetää puoleensa ikävyyksiä ja kaikkea pahaa. Hän pelästyy puolikuoliaaksi joka kerta kun navigaattori yllättäen rääkäisee jonkun epämääräisen ajo-ohjeen. Me emme koskaan löydä perille. Me emme koskaan selviydy tästä pimeydestä!
 
Oikeassa kaupungissa, oikean klubin ovella KR kokoaa itsensä. Hän oikoo helmansa, lisää kiiltoa kuivuneisiin huuliinsa ja päättää rauhoittua. Hän tervehtii kurssikamujaan hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän hakee tiskiltä pitkän tuopin ja kulkee se kädessään klubin hämäryydessä kuin olisi kotonaan tässä vieraassa atmosfäärissä. Hän aikoo selviytyä.
 
KR:n ystävä saapuu paikalle ja tuo keltaisia kukkia. Musiikki sulkee kuulijansa – myös KR:n – lohduttavaan syliinsä. Väliajalla KR jutustelee jo vapautuneesti säveltäjänsä ja muidenkin lauluntekijöiden kanssa. Täällähän on ihan mukavaa. Mikäs tässä on ollessa…
 
 
Kotimatkalla KR ei enää pelkää niin paljon. Eikä käsikään eksy enää laukkuun tunnustelemaan olematonta kännykkää. KR jopa hyräilee itsekseen erään laulun loppuhuipennusta, joka jäi soimaan päähän: ”Pullon pohjalla on vielä helmi, kiitos Tuukka ettet ollut kelmi”. K on kovin hiljainen. K on tottunut kaikkeen. Autokeitaalla pysähdytään juomaan myöhäiset iltateet.
 
Kotona kännykkä odottaa uskollisesti KR:n työpöydällä. Se ei näytä loukkaantuneen yksinjäämisestään, vaikka sulkeekin visusti sisäänsä salaisuuden mahdollisista yhteydenotoista. Jostain tuntemattomasta syystä se on jo ajat sitten lakannut tallentamasta tietoja vastaamattomista puheluista. Eikä siinä nyt vilku punainen viestin merkkivalokaan, joka sentään vielä toimii.
 
KR laittaa vettä Purje-maljakkoon keltaiselle kukkakimpulleen. K avaa tietokoneensa. Kaikki on hyvin.
 
 
Kiitos K, Tarja, Pirre, Heikki, Kari, Jorma, Saija ja muut!