Muistin tänään kauppareissulla ostaa -vihdoinkin- kukkaravinnetta. Koska se ei ollut ihan sitä tutuinta substralia, vilkaisin myös tekstiä pullon kyljessä. Ja hui kauhistus! Käytetään vain todettuun tarpeeseen. Niin siinä luki. Millä hitolla minä sen tarpeen nyt totean? Vähät viherkasvini ovat kyllä kärsineen näköisiä, mutta mistä sen tietää onko se nyt typen puutetta vai mitä? Pienilehtisin kolmesta basilikastani (en sen nimeä muista) roikottaa muutamaa varttaan siihen malliin, että kyse on varmaan jostain vakavammasta ja jopa peruuttamattomasta, niin pelkään.
Pitääkö minun nyt kutsua tänne joku piiriagrologi ottamaan maanäytteitä kukkaruukuistani? Eivät nekään varmaan tule, kun nykyään on omavalvontaa kaikki tyynni. Jos nyt lorautan sitä lannoitettani turhanpäiten kasteluveteen, niin rehevöityy vesistöt ja ties mikä sampi kuolee. En minä semmoista voi vastuulleni ottaa. Mitä minä tänne kauppaan ollenkaan tulin?
Sen toisen tarpeen takia. Sen, minkä olin jo kotona todennut. Teki karkkia kamalasti mieli. Eikä mitä tahansa karkkia, vaan sellaista pinnalta kovaa ja sisältä pehmeää hedelmäkarkkia, jota 60-luvulla myytiin valtavan suurissa pusseissa. Vaaleanpunaiset, -vihreät, -oranssit, -keltaiset ja vielä vaaleamman keltaiset namut oli kääritty läpinäkyvään, rapisevaan paperiin.
Ja siis varmaan kilon painoi se pussi. Sellaisen omistajaksi ei usein päässyt, vaan kun sellainen onnenpotku merkkipäivän tai joulun takia osui kohdalle, riitti herkuttelua moneksi päiväksi. Hampaitaan ei silloin paljon kannattanut ajatella, enkä ajatellutkaan. Se karkki minua nyt himotti.
Lampsin siis karkkihyllyn kohdalla edestakaisin. Noin 25 askelta kassan suuntaan ja samanverran takaisin. Vaan löysinkö mitään sinne päinkään? En. Vaikka millaista lakritsimixiä ja maxia kyllä, mutta muistojen makua ei mikään lähelläkään. Lopulta otin pussin fazerin parhaita, kun olivat toiseksi parhaita. Siis edes kovia päältä ja pehmeitä sisältä.
Niin näissä nostalgisissa lapsuustunnelmissa kauppareissullani ajelin, että luulin näkeväni heinäpellolla leijaa lennättävän pojan. Tarkemmin katsoen se olikin kännykkää korvallaan pitelevä maanviljelijä, jonka pään yläpuolella laiskasti lentää lotkotteli valtavan suuri varis. Että semmoinen tapaus.
Kommentit