Loikoilin sohvassa, mässytin suklaamunia ja kuuntelin radiosta puhelintoivekonserttia. Joku mies halusi kuulla kipaleen nimeltä Tikkuviina. Juontajanaiset vielä kilvan kehuivat, että sehän on hieno kappale se Tikkuviina, Kari Kuuvahan sen aikoinaan levytti. Minä oikein kohosin sieltä sohvasta ja keskeytin sen suklaamunien tuhoamisenkin. Minäkin halusin kuulla kyseisen laulun, koska en ikinä ollut sellaisesta kuullutkaan. Joku juomalauluko?

 (Sitä en ymmärrä, että joskus sinne ohjelmaan soittaa joku ja esittää hartaan levytoivomuksensa. Juontajan kysyessä, mistä tämä kappale hänelle on tuttu, toivoja kertoo, että hänellä on se levy! Ai jaaha, sanoo juontaja ja on vähän hämmentynyt. Mutta ei kysy, että miksi hitossa sitä täältä toivot, jos se sinulla kerran itselläsi on. Minä kyllä kysyisin, jos tilaisuuden saisin. Kyse ei siis ole siitä, että ihminen haluaa kuulla jonkun kappaleen. Ei. Hän haluaa kaikkien kuulevan, että hän haluaa kuulla sen kappaleen!)
 
Mutta asiaan. Tähän Tikkuviina-kappaleeseen, jota uteliaana jäin odottamaan. Heti introsta sen sitten tunnistin. Se oli Pikku Nina!
 
Pettyneenä moiseen huiputuskonserttiin, lopetin koko ohjelman kuuntelun ja lähdin ulos katselemaan, kuuntelemaan kevättä. Miten mahtaa käydä tämän tammen, jos salaoja ei pian sula?
  

Matojen ainakin on jo käynyt kovin huonosti. Hengettömiä kaikki tyynni.