Tasan vuosi sitten lupasin kirjoittaa tämän heti kun pystyn. Ehkä nyt. 
 
 
 
Hiski in memoriam
 
 
Ajokokeissa käytetään termiä irtilasku. Se on hetki, jolloin koira vapautetaan taluttimesta vapaaksi maastoon. Koira saa silloin usein taputuksen ja muutaman kannustavan sanan, jotkut kevyen suukon päälaelleen. Irtilasku on aina myös pieni hyvästijättö; koskaan ei voi tietää mitä metsällä tapahtuu. Tasan vuosi sitten teimme elämämme vaikeimman irtilaskun. Päästimme Hiskin ajomaastoihin, jonne gps-tutkamme kantavuus ei enää yllä.
Ehkä jossakin täällä olevaisuudessa on jokin paikka tai ulottuvuus, jossa voimme Hiskin kanssa joskus kohdata. Ellei ole, kiitämme siitä, että jo kerran olemme kohdanneet.
 
Pentuna, kun ajovietti vielä kohdistui enemmän perhosiin ja lentokoneisiin, Hiski sai olla pihassa vapaana. Siinä saivat kyytiä niin heinäharavani (jonka varressa on muistona hampaanjälkiä) kuin ne vastaistutetut unkarinsyreenitkin. Jos käyttäytymisestä tuli erimielisyyksiä, Hiski helposti häipyi paikalta. Mamman luokse on matkaa vain kilometrin verran ja Hiski tiesi, että siellä on vähemmän sääntöjä ja enemmän herkkuja. Yleensä koti-ikävä kuitenkin iski illan koittaessa ja mamma joutui saattelemaan vierastaan kotiin päin; Hiski ei uskaltanutkaan tulla metsätaivalta yksin. Ja pian kuului ulko-ovelta tuttu raapaisu: päästäkää sisään!
 
 Meille Hiski oli yhdistetty syli-, vahti- ja metsästyskoira. Sen lisäksi Hiski osasi nuorena tanssia. Se esitti aina Isännän tullessa kotiin Ihanaa, sinä tulit –tanssin. Askelkuviot veivät vauhdilla keittiöstä käytävän kautta makuuhuoneeseen ja takaisin. Makuuhuoneen päässä oli huima loikka suoraan käytävältä sänkyyn ja keittiöön saapuminen tapahtui maton päällä liukuen. Jytinää kesti joskus kauankin, etenkin jos Isäntä oli viipynyt poissa päiviä. Joskus esitys oli yhtä riemuisa, vaikka poissaolo olisi ollut vain kymmenminuuttinen. Isännän matkojen aikana Hiski toimitti virkaa nukkumalla yöt pää hänen tyynyllään. Toisinaan se järjesti minulle katastrofiharjoituksen pomppaamalla kauhealla rähinällä pystyyn keskellä yötä. Jossain varmaan rapsahti.
 
Metsästyskausina Hiski oli aamuisin valppaana. Tutkapannan koekäytön piippaukset saivat sen villiksi: nyt pääsisi Isännän kanssa metsälle! Joskus mentiin kotimetsiin, mutta usein oli edessä pitkä automatka ajokoemaastoihin. Maasturin takana täkin ja tyynyn päällä voi vielä ottaa torkut. Näistä reissuista kertyi pokaalejakin hyllylle. Epäonnistumisia ja virheitäkin tuli, mutta niitä ei enää kotona muisteltu. Hiski tuli aina kotiin onnellisena ja touhuissaan, oli sitten Isännällä ylpeydenaihetta tai ei.
  
Hiski oli terve koira kymmenvuotiaaksi asti. Sen jälkeen puhkesi ensin laaja-alainen allergia, mikä vaati jatkuvan kortisonilääkityksen. Sitten tuli diabetes. Päivittäisistä piikityksistä potilas ei ollu moksiskaan, saihan niistä nakin palkaksi. Lääkityksillä Hiski sai jatkoaikaa, koska se vielä oli virkeä ja elämänhaluinen. Aloimme valmistautua siihen, ettemme saisi pitää Hiskiä enää pitkään.
 
Kun Isäntä toukokuisena aamuna lähti eväiden kanssa työmaalleen, Hiski olisi tahtonut mukaan; eväsreissut olivat aina mukavia. Jäimme kuitenkin kotimiehiksi. Iltapäivällä, kun olimme tulossa pieneltä lenkiltä, Hiski väsähti pihanurmikolle, eikä jaksanut nousta. Sen katseesta näin, ettei kaikki ollu hyvin. Jäin istumaan sen viereen silitellen ja rauhoittaen. Soitin Isännän kännykkään.
 
Istuin nurmikolla puolitoista tuntia jättäen jäähyväisiä. Tiesin, että ne olivat jäähyväiset. Ehdin ajatella monenlaista. Sitäkin, miten Hiski oli hetkeä aiemmin ihmetellyt mihin lumikinos varjoiselta räystäänaluselta oli kadonnut. Siitä oli joka päivä ohikulkiessa tullut haukattua lunta (lumi oli aina Hiskin herkkua), mutta nyt sitä ei enää ollut. Olin yrittänyt parhaani mukaan selittää asiaa ymmällään olevalle koiralle. Sekin tapahtuma tuntui nyt saavan uuden merkityksen.
 
Hiski tunnisti Isännän auton äänen jo puolen kilometrin päästä – kuten aina – ja nosti päätään. Isännän tullessa autosta ulos Hiski tervehti yhdellä haukahduksella. Nostimme sen tutulle täkilleen ja kannoimme sisään keittiön matolle. Se oli raskas kantamus, 36 kiloa ja nyt vielä paljon enemmän. Enää pari rauhallista hengenvetoa siinä ja Hiski nukahti pois. Se oli jaksanut elää Isännän tuloon saakka.
 
Vieläkin odotan Hiskiä kotiovelle vastaan. Isännän kännykässä hälyttää soittoäänenä Hiskin ajohaukku. Sydämissä on syvä tassunjälki.
 
 
 
Helppoa tämä ei ollut vieläkään. Onneksi olin eilen Heikki Salon sanoituspajassa. Siellä opin, että on ihan normaali käytäntö tekstiä tuottaessa mennä välillä vaikkapa pihalle itkemään.
 
.