Olen suuressa, monikerroksisessa rakennuksessa. Muistan kauan sitten jättäneeni takkini tänne korjattavaksi. Kysyn sitä naisilta, jotka häärivät täällä iloisina ja järjestelevät huonekaluja.
        Sekö kauniin keltainen Gudrunin takki? Me muistamme sen kyllä.
He lupaavat toimittaa se minulle aamuksi, mutta minua epäilyttää. Olisiko takkia tosiaan säilytetty täällä vuosia?
 
Olen vankina. En voikaan noin vain kävellä täältä ulos korjatun takkini kanssa. Meillä kaikilla on rikos tai diagnoosi. Itselläni varmaan jälkimmäinen. Olen nähnyt paperinipun, jonka kanteen on kirjoitettu siistillä kaunokirjoituksella tarinan otsikko. Se on minun elämäni kertomus ja siinä on jotain vialla. Siksi minut on teljetty tähän outoon kaupunkiin.
 
Seisomme kaikki pihalla muodostelmassa. Miesten rivistö on meitä naisia vastapäätä. Tämä on kai käskynjako. Äkkiä teen päätöksen. Eturivissä seisoo lyhyt, hintelärakenteinen tumma mies. En tiedä hänen nimeään. Hän on joukon vaarallisin vanki . Hänet on tuomittu pahemmasta kuin ketään muuta täällä. Tarvitsen nyt tämän häikäilemättömän miehen toverikseni.
 
Tuijotan häntä pitkään ja haen katsekontaktia. Hän vastaa. Muodostan äänettömästi huulillani sanan ”karataan” (kokeilen tätä myöhemmin valveilla peilin edessä, sanaa ei pysty lukemaan huulilta). Mies on täysin ilmeetön, mutta nyökkää lähes huomaamattomasti; sopimus on solmittu. Olen asiastani varma. Me lähdemme täältä.
 
Oikean hetken tullen näen tuon miehen juoksevan minua kohti. Hän tarttuu käteeni ja tempaisee minut mukaansa. Sanaakaan emme vaihda. Juoksemme pitkin tyhjiä jalkakäytäviä autiolta vaikuttavassa kaupungissa. Vain hälytysajoneuvot huutavat tauotta. Näen junan suistuvan raiteiltaan ja kaatuvan jokeen. Hetken ajattelen, että ihmisiä pitäisi mennä auttamaan, mutta meidän on nyt paettava. Näinkö helppoa se onkin?
 
Kadun kulmassa seisoo kaksi kullanvärisiin haarniskoihin pukeutunutta vartijaa. Kypäristä törröttää ylös terävät piikit. Meidät pysäytetään.
– Minne te olette menossa?
 
Hätkähdän hereille. On Itsenäisyyspäivä, kello puoli kymmenen, enkä ole vetänyt lippua salkoon! Maa on valkoinen. Pihassa vain isännän aamuöiset jäljet, saappaiden ja autonrenkaiden. Sinitiaiset yrittävät etsiä viimeisiä pähkinänmuruja lintulaudalta. Päätän kuitenkin vielä nostaa lipun, ennen kuin lähden lapioimaan haketta ja hakemaan lehteä laatikosta. Uneni taustamusiikki soi vieläkin päässä: Oi kuningasten kuningas…
 
.