Nyt se tapahtus. Koko tän kolmekymmentvuatisen soran ajan aviomiäs on syänny joka jumalan ehto purkillisen jugurttii (mansikkaa tai mustikkaa, hätätapaukses on josku käyny hedelmäpommiki ). Milläs unika muuten tulis. Ja ain juustoo leivän pääl (eedamii nimenomaan, ei emmentaalii missään nimes). Monta piänimuatost maailmanloppuu ollaan meil koettu, ku jompikumpi näist elämän eliksiireist on päässy jääkaapist loppumaan (tai siis mää olen päästäny). 

Eilen hän ilmotti, et se on ny loppu. Ne on molemmat myrkkyy. Jostain lehrest hän oli se lukenu, vai oliks se netist peräti. Hän tarttee nyt iltapalaks soijamaitoo! Soija on terveellist, siin ei ol rasvaa ollenka, ja sitä täytyy ihmisen nauttii joka päivä. Mää kerroin hänel, et soijajukurttiikin on kyl olemas; ei sitä ruakavalioo ny niin totaalisestas tartte yhtäkkiin muuttaa.
 
Selvä se sit on. Mää lähren täst Saleen tutkimaan soijatuatevalikoimii. Uus ja ihmeellinen elämä orottaa jo meittii. Hyvästi Heluna, tervetuloa tofu!
 

Älä ole hualisas, naapurin lehmä; juur taas lounaal maitoo juatiin.

 

.