Outi Mikkola
KUINKA YRITÄN PITÄÄ SISARTANI LÄMPIMÄNÄ
Olen sairaalassa mutta minulla on jo vapaakävely. Näen kyläkaupassa vaaleanpunaista villalankaa, juuri sitä sävyä jota sisareni Riitta käyttää. Päätän että hän tarvitsee kaulahuivin. Ostan lankaa ja puikot. Ryhdyn neulomaan, mutta pian se alkaa tuntua tylsältä. Mittaan välillä omaa huiviani. Kauhean pitkä…
Teen kuten Tom Sawyer, joka joutui maalaamaan lankkuaitaa. Uskottelen Maritalle että neulominen on hauskaa ja hän aloittaa innokkaasti työn.
Marita on vasta parikymppinen. Hänessä ei näytä olevan mitään vikaa, mutta hän pystyy juomaan pullollisen Koskenkorvaa ja tekemään sitten mitä tahansa. Viikonlopun jälkeen hänellä on aina jotain kerrottavaa. Hän on kaatunut kynttilään tai yrittänyt tappaa itsensä juomalla koko pullon yhteen menoon. Hän rakastaa kissoja ja on hyvä piirtämään. Minustakin hän piirtää muotokuvan.
Marita houkuttelee minut punttisalille. Potilaille on varattu vain yksi tunti viikossa, mutta jos suostuttelee osastolta hoitajan mukaan, sinne pääsee joskus iltaisinkin.
Punttisalille mennään maanalaisia käytäviä pitkin. Ne ovat pitkiä, puhtaita ja hyvin valaistuja. Ovet aukeavat nappia painamalla. Marssiessa kelpaa laulaa, sillä akustiikka on hyvä. Jos potkulauta sattuu olemaan paikalla, voi ajella sillä.
Pääkäytävän katossa on muovikupuja, jotka yleensä on peitetty levyllä. Kerran on yhdestä kuvusta levy poissa, ja kiipeämme ylös tikapuita katsomaan, miltä ulkona näyttää. Taivas on tähdessä ja tuntuu kuin olisimme avaruusaluksessa.
Marita on sitkeämpi kuin minä. Kun pääsen sairaalasta, huivi on valmis. Vain hapsut puuttuvat.
Makaan monta kuukautta ja niin makaavat työnikin. Loppukesästä tuntuu että on pakko ryhtyä johonkin. Ompelen valmiiksi pitkäpistotyön, jossa tonttu työntää potkukelkkaa, ja teen huiviin hapsut. Huivi ei enää tunnu hyvältä ajatukselta. Se olisi pitänyt neuloa suuremmilla puikoilla, jotta se olisi pehmeä. Sitä paitsi Riitta ei käytä kaulaliinaa. Mutta kun se on varta vasten hänelle tehty, annan sen kuitenkin joululahjaksi.
Keväällä saan Maritalta kirjeen. Hän on karannut sairaalasta, juonut pullon kossua ja pahoinpidellyt bussinkuljettajan leipäveitsellä. Hänet on siirretty Niuvanniemeen itselle ja muille vaarallisena ja arvaamattomana. Hän on ollut 18 päivää eristyskopissa ja sitten osasto 9:llä, jossa on hirveä meteli vuorokauden ympäri, eikä koskaan tiedä, käykö joku kimppuun. Hänellä on muuten ihan hyvä olo, mutta hänellä on psykoosi, anoreksia ja ahdistuskohtauksia. Potilastoverit ovat tappajia ja tuhopolttajia.
Toukokuussa Marita kirjoittaa taas. Hän ei kerro mitään mielentilatutkimuksesta tai oikeudenkäynnistä, mutta jollakulla potilastoverilla on kani lemmikkinä, sen nimi on Aku ja sillä on pehmeä turkki.
Enempää kirjeitä ei tule. Mutta kortti tulee jouluna, ystävänpäivänä, pääsiäisenä… Postileimassa lukee edelleen Kuopio.
Näen kangaskaupan tiskillä keltaisia kaulahuiveja. Mieleni teki sellaista jo viime talvena, mutta silloin ne olivat kalliita. Jospa ostaisin Riittallekin, nämä ovat tosi pehmeitä. Mutta kun hän ei käytä kaulaliinaa. Marita sensijaan voisi käyttää. Kuopiossa on varmaan nyt jo kylmä, ja pääseehän hän ainakin hoitajan kanssa ulos. Mutta miten hän tulkitsee sen, jos on lukenut ”Pikku prinssin”? No, panen lapun mukaan ja sanon, että hän on vastuussa siitä mitä on kesyttänyt.
Ostan kaksi keltaista kaulahuivia. Riittalle ostan pannan. Pysyvätpä ainakin korvat lämpimänä.
Riittalle jouluna 1996
(Nyt teen lahjasi valmiiksi. Muuten saan kirjoittaa toisekin kertomuksen: KUINKA SÖIN KAIKKI TOFFEEKARAMELLIT SISARENI JOULUPAKETISTA.)
.
Kommentit