Olin juuri päivittänyt statukseni Facebookissa kirjoittamalla sinne yhden ainoan sanan: Yksinäistä. Nousin sitten koneeni äärestä ja tuijottelin hämärtyvää, sateista iltaa. Oli taas kamala ikävä koiraa. Avasin radion. Kuumensin veden, huljuttelin teepussia kupissa. Lätkäisin ruisleivälle aurinkokuivatulla tomaatilla höystettyä maksamakkaraa. Katselin hetken huolestuneena tänään paikoilleen laittamiani energiansäästölamppuja, jotka käyttäytyivät tosi omituisesti. Haukkasin tomaatin kyljestä. Levitin pöydälle edellispäiväisen Maaseudun Tulevaisuuden ja aloin lukea.
 
Kolumnisti Anni Mäkinen kirjoitti siinä näin: ”Profiilin statuspäivitykset ovat täysin oma lukunsa. Minun päivityksiäni on kuulemma mukava lukea, ja ne piristävät päivää. Päivitänkin profiiliini yleensä vain asioita, jotka saavat itsenikin hyvälle mielelle. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi jakaa satojen ihmisten kanssa tuntevansa olonsa yksinäiseksi, rumaksi tai epärakastetuksi. Niin, ellei sitten kerjätäkseen sympatiaa.”
 
Voi jeesus. Olinko minä kerjännyt sympatiaa? Vai olinko minä vain ihan rehellisesti kertonut miltä juuri sillä hetkellä tuntui? Onneksi minulla sentään on vain 35 kaveria, eikä satoja kuten kolumnistilla. Ehkä se vähensi säälittävyyteni määrää. Kaverini ovat vieläpä kyllin fiksuja käsittämään ettei kukaan voi riekkua riemua päivästä toiseen. Minäkin kestän sen, että he päivityksissään joskus kiukuttelevat, kiroilevat tai että heitä vituttaa aivan saatanasti. Ihmisiähän tässä kai sentään ollaan, eikä mitään naamakirjanarreja. Jonain päivänä olen ruma. Jonain päivänä epärakastettu. 
 
.