Kroppa on nyt jotenkin enemmän balanssissa, kun molemmat käsivarret ovat yhtä kipeät. Oikeassa on se vanha tuttu vaiva ja vasemmassa uusi ja yllättäin hankittu. Fillaroin eilen aika vauhtia kotiinpäin metsätietä käytyäni poimimassa ruskoliljoja autiotilamme villiintyneestä puutarhasta. Olin jo koiranpissatuslenkillä pannut merkille runsaan kukinnan ja päättänyt tulla uudestaan, siellä metsän keskellä tuntui koko loisto menevän hukkaan. Vasemmassa kädessäni oli nyt suuri kukkakimppu ja oikeassa törröttivät sakset! Ehkä vain oikea käsi oli ohjaustangolla, sitä en muista. Laulaa loilotin aika kovalla äänellä samaa laulua, joka edellisestä jutusta oli jäänyt päässäni soimaan. ”Varo vain , varo vain sinä petturi, varo vierellä vierahan. Minä saavun sun luoksesi haamuna…” Ajattelin juuri, ettei vielä ole marjastusaikakaan, joten ei taida olla kuulijoita.

 

Silloin se tapahtui. THUMP. Siinä hetkessä en tajunnut, mitä se oli. Jälkeenpäin totesin sekä takapyörän että poljinten jumiutuneen täydellisesti, kumpikaan ei liikahtanut senttiäkään. Pyörä siis pysähtyi. Minä jatkoin matkaani. Palleaan tuntui kipeä kolahdus, osui luultavasti poikittain kääntyneeseen ohjaustangoon. Ja sitten vain lensin. Ja lensin.

 

Sillä kohdalla ei ole minkäänlaista tieojaa, joten päädyin mustikka-juolukkamättääseen. Siinä sitten makasin hetken ihan paikallani ja kuulostelin onko kaikki kunnossa. Vatsa tuntui aralta, ja vasen käteni oli kai toiminut iskarina saaden kovimman tärähdyksen. Kaikki tuntui kuitenkin toimivan. Sekä kukat, että sakset olivat edelleen tiukasti kourissani, niistä en ollut hellittänyt. Puska vain oli muutamia terälehtiä köyhempi. Silmälasit olivat ehjät. Kännykkä taskussa kunnossa, tarkistin senkin kun luulin hetken tarvitsevani sitä.

 

Kotimatkani jatkui nyt aika paljon vaivalloisemmin. Takapyörä laahasi maata, joten osittain kannoin pyörääni  tuon muutaman sadan metrin matkan. Jotain hyvääkin tuollaiset äkkipysähdykset tuntuvat ihmisen päässä saavan aikaan: aivoni olivat vaihtaneet levyä! Päässäni soi nyt hitaalla ja rauhallisella tempolla: ”Are you going to Scarborough fair parsley, sage, rosemary and thyme…”

Markkinoilleko minä siinä nyt kuvittelin matkaavani?  Kai tuo mielleyhtymä tuli  Lilja, ruusu, kirsikkapuusta ja niistä minun ruskoliljoistani.

 

Kotiin päästyäni olo oli vähän aikaa kuin nimimerkillä Kaipaava haavanlehtinen. Se pyörän raahaaminen ja pieni jälkishokki varmaankin. Aviomiehenkin sain hätistettyä tietokoneensa äärestä pihalle tilannetta ihmettelemään. Hetken aikaa pyörää potkiskeltuaan ja väänneltyään hän totesi, ettei käsitä mikä siihen on tullut ja palasi sitten ruudun ääreen. Minun vointiani ei tainnut muistaa kysyä.

 

Harmi, olen vasta oikein päässyt tänä kesänä pyöräilyn makuun. Toivottavasti huoltotauko ei veny pitkäksi. Vielä tänään ei pyörän selkään ole kauheasti tehnyt mielikään. Mutta kunhan mustelmat vaalenevat ja käsi leppyy (edes se vasen), niin eiköhän se tästä taas.

 

 

 

PS. Olen todella, todella, TODELLA nolo. Tänään on ollut Eino Leinon, runon ja suven päivä, enkä minä ole nostanut lippua salkoon! Häpeän syvästi.