Jos syä paljon krassin kukostuksii, tullee kaikenlaist kummaa miäleen. Niinku esimerkiks ny mul, et jos mää en okka syvimmält identiteetiltäni pilvikuvaaja. Jos mää olenki lehmäkuvaaja? Onneks mul on lehmii täsä lähel, et ei tuata vaikeuksii vaik toimenkuva tänverran muuttuiski.
 
 
 
Kyl mää tiärän, et jos mää 365 päivää vuares ja ussein yälläkin joutuisin hoitamaan lehmii, kiskomaan riimust ja lykkäämään perseest, ni hermostuisin mää niitten kans välil ja nimittelisin saamarin kantturoiks ja viäl pahemmikski. Mut mun ei tartte. Otan vaan niist kaikki ilon irti. Seisoskelen airan viäres, räpsin kuvii ja juttelen mukavii niitten kans.
 
 
Lehmä on niin lämmin ja lempiä eläin. Se huakuu jottain simmost rauhaa ja levollisuut, et kattojanki verenpaineet tasaantuu. Sil on kostiat, ymmärtäväiset silmät ja pehmunen turpa. Jos menis vihreel laitumen lehmän kylkeen nukkumaan, ni ei unilääkkei tarttis ollenkaan.
 
 
Välil lehmä nostaa häntäätäs ja purottaa lätsäyttää löysän läjän. Sil on vähä ilme, et siitäs saitte. Sit se taas hamuilee ruahotupsui, syä ja märehtii. Hätistellee hännälläs kärpäsparvee kauemmas. Sen sorkist kuuluu mukava lompsahtelu, ku se lähtee verkkasestas kattomaan, et kuka sihen taas on tullu heittii pällistelemään.
 
 
Mikäs on olles lehmäkuvaaja. Kohteisiin saa enempi kontaktiiki, ku pilvii kuvates. Vois koittaa ottaa simmosii kuvvii, mis on pilvii ja lehmii molempii. Ne vast ols kaunei.
 
.