1246049543_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Luovan kirjoittamisen perusopinnot, TURUN YLIOPISTO, avoin yliopisto-opetus

Kahden henkilön kohtaus, proosakurssi / Riitta Mikkola

 

 

 

-         Onks tää ruusukvartsi?

Punnitsen kädessäni pientä sinipunertavaa kiveä ja ojennan sitä kohti pöytänsä takana kiireisenä häärivää torikauppiasta.  Pöydän ympärillä parveilee muitakin asiakkaita, eikä kauppias oikein tunnu tietävän kehen juuri nyt kannattaisi keskittyä. Saan kuitenkin vuoroni.

-         Ei, se on ametisti. Mustikansiniset silmät katsovat minuun lierihatun alta.

-         Ametisti on ystävyyden kivi, ja siitä saat kuule mielenrauhaa ja synnytät hienoja ajatuksia.

-         Hienoi ajatuksii mää olen ain synnyttäny, ja mielenrauhaa mä en usko ikinä saavani mistään. Olisko sul ruusukvartsii?

Mies mutisee jotain itsekseen ja hiplailee kivivalikoimaansa. Aurinko porottaa kuumasti asfaltoidulle torille ja saa miehen siristelemään silmiään. Hetken vaikuttaa siltä, että hän aikoo flirttailla kanssani.

-         Siinä on tytölle ruusukvartsi. Se ottaa kuule ihmiseltä murheet pois niin, että se täytyy aina joskus pestä.

-         Pestä?

-         Palasiksi se menee muuten kuule. Ihmisen murheista ihan.

 Hyvin hennon vaaleanpunainen kivi on halkaisijaltaan pari-kolmesenttinen ja hiottu litteän sydämen muotoiseksi. Painan sitä kevyesti kämmeneni pohjaan. Maidonvalkeat juonteet kulkevat kulkevat viistosti sen sisällä. Kuin oikeaoppisesti vinoon leikattu kangas, ajattelen. Näin äiti opetti leikkaamaan matonkuteen. Hassu ajatus, tämähän on kivi. Pestävä kivi. Kuultavan kiven lävitse näkyy kuitenkin yksi juonne, joka kulkee väärään suuntaan , ristiin ylitse muiden. Se on oma elämänviivani.