Huhtikuun viimeinen
              heittää kylmiä kyyneleitä poskipäille,
              vaikka ne jo odottivat pisamia.
                     Aina iskee kevät
                     kipeitä haavoja kirkkaalla veitsellään.
                     Varkain istuttaa kuolemanpelon
                     meihin, jotka haluaisimme vain elää
                                                   ja elää.
 
              Huhtikuun viimeisenä,
              kun kauas rannoilta eksyneet lokit
              nauraen parveilevat metsien yllä,
                     jokainen meistä tajuaa
                     olevansa yksinäisempi
                                      kuin muut.
 
                                               Riitta Mikkola
 
 
Synkkä ihminen. Kertakaikkiaan. Vappuilo on ylimmillään. Blogit pursuavat värikkäitä ilmapalloja ja ilma on serpentiinejä sakeanaan . Skumppapullojen korkkeja singahtelee pitkin kattoja ja seiniä. Räävittömiä tekstareita risteilee avaruus täynnänsä.
Ja mitä tekee hän? Kaivaa arkistoistaan vanhan runon. Kyyneleitä, veistä, kuolemaa ja yksinäisyyttä. Käy ulkona kameransa kanssa ja etsii lohduttomia kuvakulmia. Ikuistaa jopa lintualtaan pohjalla mädäntyvät haavanlehdet. Valkovuokkokin kelpaa, kunhan se on yksin ja sopii symboliikkaan. ”Huhtikuu on kuukausista julmin.”
 

Onneksi hänen lukijansa ovat ymmärtäväisiä ja tuntevat jo bloggaajan ailahtelevan mielenlaadun. Vain hetki, ja kaikki voi taas olla toisin. Kaikki värikkäät tussitkin ovat tiettävästi juuri nyt löydyksissä. Pian lukijat saattavat löytää itsensä vaikkapa kynttiläkutsujen loppuhuipennuksesta. Tai ties mistä? Aina jostain. Ja aina jotain.