Tämä viittaa siis tuohon edelliseen postaukseen. Runoraati kasvattaa suosiotaan ja yleisöä oli taas enemmän kuin viime kerralla. Tosin minua ja Arskaa pidetään varmaan kauheina rääväsuina. Lauoimme totuuksia eräistä teksteistä.

Tuo runo sai kyllä Arskalta pisteitä, mutta hän oli joutunut sen valtaan nautittuaan pari konjakkia. Minä yritin arvioida sitä ihan selvin päin, enkä pystynyt tiristämään sille kuin yhden pisteen, vai oliko se kaksi? Huumorintajuni loppui tykkänään tuohon pieneen kirjaimeen pisteen jäljessä. Oli sitten moka kenen tahansa.

Lausuja – Eila näki kyseisessä runossa pienen lapsen, joka ei koskaan ollut saanut osakseen rakkautta. Mutta hän kokeekin runot syvemmin kuin me tyhmät raatilaiset. Tai sitten hänellä on vaan kadehdittavan hyvä mielikuvitus.

Tuo runoilija, joka noin roiskii sanoja holtittomasti riveille, on Eva-Stina Byggmästar, mikä näin kaikille kerrottakoon. Kunnia hänelle.

Yhtä asiaa jäin raadin jälkeen miettimään. Monet ihmiset tuntuvat luulevan, että runon minä on yhtä kuin runon kirjoittaja. Ei todellakaan. Runon minä voi olla kuka tahansa tai ei kukaan. ”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen” ei tarkoita, että Topelius- setä itse olisi killunut siellä puun latvassa. Eihän?

Kiitos raatikavereille, Päivi, Arska, Seppo ja Eila, te olette mainioita ja ihania! Kiitos myös uskolliselle yleisölle, yrittäkää kestää!