Sattuneesta syystä, jota noin vuosi sitten tarkemmin valotin, pihaamme on muodostunut laajahko pläntti, jota ainakin kasvitieteessä nimitetään ruderaatti-alueeksi. Hoidan sitä enimmäkseen repimällä pois kaikkea ei-toivottua, kuten voikukkia (jotka irtoavat suhteellisen helposti) ja hevonhierakoita (jotka pitää kaivaa lapiolla ja sittenkin osa juuresta jää maahan).
 
Tällä hetkellä olen keskittynyt tuhoamaan kaiken sen kasvuston, mikä voisi himmentää kielojen tulevan kukkaloiston. Tänäänkin saalista on kertynyt kottikärryllisen verran. Lähes jokaisen suuremman kasvin juuristossa tuntuu pesivän jonkinlainen muurahaisyhteiskunta. Anteeksi heille, että niissä nyt vallitsee melkoinen kaaos.
 
Yllätys yllätys, olen myös tehnyt alueella istutustöitä! Huomasin mennäviikolla, että maa-ainesvaraston (hienon sanan keksin, eikö vaan?) sepelikasassa kasvaa kolme lupiinia. Koska niiden kohtalona olisi ennen pitkää ollut joutua kaivurin kauhaan ja levitetyiksi jonnekin tienparanteeksi (taas hieno sana!) , tartuin Fiskarsin kihveliin ja kaivoin ne sieltä pois. Ne saivat muoviämpärissä, polkupyörän sakarassa kyydityksen etupihan puolelle. Niissä oli noin metrin pituinen juuri, joka oli kasvanut kohtisuoraan alaspäin. Tunnustan, että fuskasin hiukan istutuskuoppia kaivaessani ja juuret joutuivat sopeutumaan uusiin muotoihin. Silti näyttää, että ne aikovat selvitä hengissä. Ensi yöksi alkavaksi luvattu hillitön sade ehkä pelastaa ne lopullisesti elävien kirjoihin. Juu juu, tiedän kyllä, että lupiini on roskaruoho, joka pitäisi hävittää, ettei se tuhoa alkuperäiskasveja. Olen tunnetusti toisinajattelija.
 
Ymmärrettävistä syistä en kuvita tätä juttua ruderaatti-aiheisilla kuvilla. Läheltä kyllä liippaa. Kiitos viileiden ja inhimillisten säiden – valkovuokkojen kukinta on jatkunut todella pitkään.
 
 
Nyt se on hiipumassa, mutta pienemmät kaunokaiset kurkistelevat vuokkojen kainalosta.
 
 
Olkoot käenkaalia tai ketunleipää, mutta omasta pihasta joka tapauksessa. Eli todellista lähiruokaa.