Tuo vasemmanpuoleinen on SE värikuvakasvio. Pian 50 vuotta vanha ja yhä käytössä.
Voitin kansakouluaikoinani jossain koulujen kirjoituskilpailussa 30 markan lahjakortin Vakon kirjakauppaan. Vako oli paikallinen osuuskauppa; nykyään samalla tontilla seisoo Salen myymälä. (Maalaiskulttuurissa tuo Vako oli siihen aikaan aivan sovelias nimi. Nyt jos sanan googlettaa, sille löytyy aivan muita merkityksiä.) Tähän nykyiseen verrattuna kauppa oli todella hyvinvarustettu. Kangasosastolla myyjättäret heiluttivat ahkerasti puisilla mittakepeillään kangasta pakasta määrämittaan. Kemikalio-osaston houkuttavilta hyllyiltä poimin varovasti ensimmäiset kakkumascarani. Yläkerrasta portaiden päästä avautui kirjojen ihmeellinen maailma.
Oli päivänselvää mihin arvokkaan paperilappuni käyttäisin: ostaisin värikuvakasvion. Toki sellainen kotini pienestä kirjahyllystäkin löytyi, oli vaan niin loppuunselattu, että lehdet tipahtelivat. Yhtä paljon oli käytetty vain lintukirjaa. Minä halusin ihan oman. Rengastin kasvien numeroita lyijykynällä sitä mukaa, kun niitä luonnosta tunnistin.
Harrastuksesta oli sekin konkreettinen hyöty, että se auttoi metsätaitokilpailuissa. Niihin osallistuminen oli kotonani perinne. Äitini säilytti perhekalleutena lehtikuvaa, jossa isoveljeni arvioi leimikkoa norjalaismetsässä. Itse etenin vain johonkin piirikunnallisiin kisoihin asti. Sain sieltä sentään palkintolusikan lisäksi sademittarin, ja se oli jo jotain se. Mittari otettiin heti käyttöön ja tunsin itseni vallan tarpeelliseksi. Kilpailuissa saatoin olla epävarma apteerauksissa (tiedättehän tuon hahlon kepin päässä), mutta kun päästiin kasvientunnistukseen asti, tunsin olevani vahvoilla ja pisteeni nousivat.
Joskus 90-luvun alussa olin kirjoittajakurssilla jossain luonnon helmassa, paikkaa en tarkemmin muista. Lounastauolla lähdimme porukalla kävelemään lähimetsään. Pysähdyin siellä vanamomättään ääreen, sitä oikein ääneen ihailemaan. Silloin eräs mukanaolleista kumartui katsomaan oikein tarkkaan ja tokaisi: - Ai tommoneks se vanamo sit on, mist Leinon runossakin puhutaan?
Seisoin siinä äimän käkenä, enkä saanut sanaa suustani. Itikat varmaan lentelivät siitä sisään. Että joku aikuinen, supisuomalainen ihminen – eikä edes suurkaupungin kasvatti – saattoi olla ennestään tuntematta vanamoa ja vielä kehtasi sen tunnustaa!
En väitä olevani Carl von Linné, mutta ihan yleisimmät suomalaiset luonnonkasvit tunnen. Tiedän, etteivät kaikki keltaiset mykerökukkaiset ole voikukkia. En nimitä nurmitädykettä lemmikiksi. Erotan päivänkakkaran ja saunakukan toisistaan. Tunnistan lehtovirmajuuren ja vieläpä purtojuurenkin. Niin, ja hiirenvirnahan on violetti ja niittynätkelmä nätinkeltainen (oma muistisääntöni). Kutsun metsätähteä ja oravanmarjaa ihan oikeilla nimillään. Joinain kirkkaina hetkinäni muistan jopa kumpi on ojakärsämö ja kumpi siankärsämö; joskus menee väärinpäinkin. Mutta jos vanamon nimi ei muistuisi mieleeni, alkaisin jo huolestua.
Nykyään koululaiset eivät kuulemma erota kuusta ja mäntyä. Olisikohan pakkobiologian aika?
.
Kommentit