Tässä taannoin vietettiin Facebookissa Kansallista oravanarvostuspäivää. Tämä tiedoksi kaikille heillekin, joiden mielestä koko naamakirja on itsestään paholaisesta. Kuluttaahan se ihmisten aikaa, joka pitäisi käyttää johonkin hyödylliseen, mielellään todellisiin kohtaamisiin ihan kasvokkain. Siellä levitetään viattomista lapsista perättömiä huhuja. Se antaa houkuttelevan mahdollisuuden kaikenlaiseen vilppiin ja brassailuun kuntosuorituksilla, joita ei kyseinen päivittäjä koskaan ole tehnyt, eikä edes pystyisi tekemään. Mikä pahinta - kaiken lisäksi se rikkoo avioliittoja.

Tällä epäilyttävällä foorumilla joku siis pisti pystyyn oravanarvostuspäivän. Toki minäkin kiireesti tykkäsin ja osallistuin. Minä – jos kukaan – ymmärrän oravien faktisen arvon tässä yhteiskunnassa. Mutta mitä tästä aktiivisuudestani sitten seurasi?

Pihallamme liikuskellut yksinäinen orava rohkaistui huhuilemaan metsästä kaverinsakin mukaan pitoihin. Hännät alkoivat huiskia ja pikkujalat vipeltää ympäriinsä ristiin rastiin. Oravilla on kummallinen taito liikkua nytkähtelemällä, mutta nopeasti. Se on humoristista seurattavaa.

Herään nyt usein aamuisin siihen, kun Isäntä ja Tuhkis keskustelevat kovaäänisesti siitä onko kissan soveliasta lähteä aamulenkille kun kurret ovat juuri ruokailemassa. Tuhkiksen mielestä on. Isännän mielestä ei. Tuhkis yleensä on se kovaäänisempi osapuoli. Raahaudun unisena sänkyni lempeästä lämmöstä sovitellakseni kiistakumppaneita. Koska en aamun tunteina ole parhaimmillani, kommenttini eivät aina ole kovinkaan rakentavia.

Vastoin normaaleja tapojani olen kuitenkin tässä tilanteessa hyvin suvaitsevainen ja kaikkia osapuolia ymmärtävä:

Ymmärrän Tuhkista. Ennen meille asettumistaan se ehti viettää jonkin aikaa kulkurielämää. Se tottui siihen, ettei Hänen Majesteetillisten Kissankäpäliensä liikkeitä kukaan kontrolloinut eikä estänyt. Ihminen nyt ainakaan. Kevätsää kiehtoo kissan mieltä ja reviirejäkin pitäisi hiukan käydä merkkailemassa.

Ymmärrän oravia. Onhan se nyt helpompaa istua Kustavin savipajan keramiikkakulhon reunalla mutustelemassa rasvaisia maapähkinöitä kuin kyniä pihkaista kuusenkäpyä, jonka anti on kovin niukka. Ja vaikka ruuanhankinta ei sitä välttämättä edellyttäisikään, hauska on ottaa välillä ylimääräisiä spurtteja valkoisella hangella. Eivät kai ne sitä tee kissaa härnätäkseen.

Ymmärrän Isäntää. Hänen mielestään kissa ei kuulu Suomen luontoon, eikä kukaan saisi sitä sinne vapaaksi päästää. Se syö linnunpojat, oravat ja vielä rusakotkin. Se on peto, joka viettiensä mukaan tekee armotonta tuhoaan. Jotenkuten Isäntä pystyy hyväksymään sen, että kissa nukkuu hänen kanssaan samassa sängyssä ja istuskelee toisinaan hänen ruokapöydällään, mutta oravia se ei saa popsia!

Ymmärrän itseäni. Vaikka kissa olisikin luonnossa peto, olen kuitenkin se ihmisyksilö, joka pitää huolta siitä, ettei Tuhkis ole siellä kaiken aikaa. Paljon enemmän se on täällä neljän seinän sisällä. Nautinnonhaluisena ihmisenä tahdon ottaa ilon irti kaikesta mistä vain saan. Ruokin lintuja ja oravia, koska niiden touhuja on hauska seurata ja koska eläinrakkaat ihmiset tekevät niin. Haluan myös säilyttää sen riemun ja pehmeyden, minkä kissan olemassaolo elämääni antaa. Miehet rakentavat taloja, naiset tekevät niistä koteja ja kissat muuttavat ne kodikkaiksi. Vai miten se nyt meni?

Olen peloissani. Koittaako se päivä, jolloin pihakuusen juurelta löytyy oravan häntä ilman kantajaansa? MINUN kissani on tappanut HÄNEN oravansa. Pahempaakin sitä on tässä kapisessa maailmassa sattunut, mutta en silti haluaisi sitä kokea.