Viime päivien lenkit koiran kanssa on tehty kiireettömästi, rauhallisesti ja mieli surullisena. Hiski ei ole tempoillut jälkien perään, vaikkakin on ne vielä tarkasti rekisteröinyt. Sairaudet ja lääkitykset väsyttävät innokkaimmankin jänispiiskan. Nyt on totuteltava ajatukseen, että Hiski on pian laskettava irti autuaammille metsästysmaille.
 
Ajatus erosta on antanut yhteisille ulkoiluhetkille suuremman tarkoituksen, niiden edelle eivät muut kiireet mene. Etenemme verkkaisesti, havainnoimme, haistelemme ja juttelemme. Yhtenä päivänä metsätaipaleella seuraamme liittyi hetkeksi kevään ensimmäinen sitruunaperhonen. Sen tanssahdellessa ympärillämme muistelin miten Hiski pentuna ajoi takaa perhosia ja tavoitteli joskus jopa suihkukonettakin. Se pieni, hassu koira!
 
Lauantai-iltana kuulimme metsäpellolta kurkien äänet ja lähestyimme niitä varovasti. Kyntöpellon takaa seurasimme ääneti arviolta noin kolmensadan kurjen kevätkarkeloita.
Kotimatkalla alkoi jo ilta hämärtyä ja viiletä.
 
Maailmankaikkeus tekee aika katalia temppuja. Antaa ensin ihmiselle pitkän elämän ja koiralle niin lyhyen. Sitten tekee heistä parhaita ystävyksiä.  
 
 
Kuvassa Hiski huilaa sängyllä eläinlääkärireissun jälkeen. Zoomasin kuvan kauempaa käytävästä, etten herättänyt väsynyttä. Hiski ei muutenkaan tykkää koko filmauksesta. 
 
”Jokainenhan tietää, että jos ensimmäinen perhonen jonka näkee on keltainen, niin kesästä tulee hauska. Jos se on valkea, tulee vain rauhallinen kesä. (Mustista ja ruskeista perhosista on turha puhua, se on aivan liian surullista.)”
 
Tove Jansson: Taikurin hattu
 
.