Näin jälkikätteen ajatellen mul synkkas sen miähen kans ihan hyvin. Fiksu oli kaikinpualin, eikä mikkään hullumman näkönenkä. Ja mun ikkääseni suunnilles. Ku mei juteltiin vaan säästä tai mahrottomast lumen tulost (no, sää sekin o) ni meitil sujus hianostas. Mut tähtikuviot ei vaan ollu meitin pualellamme. Tai jottain. Siin kohtaa, misä meitin tiämme tääl maailmankaikkeures sivus hetken toinen toisias, meitil oli eturistiriita. Siit ei päästy yli.
 
Se miäs halus myyrä mul ilmavalokuvan mun talostani, ja mää en halunnukka sitä ostaa. Ens alkuun se halus mun hankkivan ison kankaal painetun taulun. Se kaupan kohre siin sit piäneni sitä mukkaa, ku mää osotin tylyn haluttomuuteni. Lopultas tehtiin kauppaa pelkäst paperikuvast, mut senkä hinnast ei päästy yksmiälisyytteen. Ei millään.
 
Tää miäs vetos siihen, et helikopterist joutus sentäs pulittammaan kolsataa euroo tunti. Mää en voinu muuta ku esittää syvimmät myätätuntoni. Mää sanoin hänel, et jos hän haluu vuakrata kopterin ja tulla kuvaamaan mun taloani yläilmoist, ni se on ihan hänen oma valintas. Mää en sitä ol hänelt pyytäny, eikä mul ol mittään moraalistakan velvollisuut sitä kuvaa hänelt ostaa. Et sori vaan.
 
Vähä pettyneinä ja nyrreelläisinä siin sit erottiin. Kalliin kuvan vei mukanas ihminen, kel ei ole sil mittään käyttöö. Ja mää tulen toimeen ilman sitä ”kaunist ja arvokast muistoo talostani”. Täytyy ny katella tätä taloo vaan. Sen verran mää hänt lepyttelin, et pyysin voiskos hän antaa yhteystiatos. Jos mää vaikka tulisin katumapäälle kumminkin. Naiset ku tunnetustas on häilyvii. Vähä väkisin hän sit raapusti mul puhelinnumeros ja mutisi samal, et ihan turhaa tää kyl on. Hänen perrääs kukkaan kysele.
 
Niin se taitaa olla. Turvallist matkaa ny kumminki. Lennä hiljaa ja matalal. Mää vilkutan, sit ku sää taas tulet.
 
.